Rotary Vaihto-opiskelija Fumika Murayama

Ter­ve, kai­kil­le. Minä olen Fu­mi­ka, ja­pa­ni­lai­nen vaih­to-op­pi­las. Olen syn­ty­nyt 1998. Olen ko­toi­sin To­ki­os­ta.

Ehkä minä ker­ron pie­nen esit­te­lyn mi­nun Ja­pa­nin kou­lus­ta, kos­ka se on tosi eri­lais­ta kuin Klas­si­kas­sa. Siel­lä ei ole poi­kia, kos­ka se on tyt­tö­jen kou­lu. Mei­dän van­hem­pien täy­tyy mak­saa sata eu­roa kou­lul­le joka vuo­si ja Ja­pa­nin prin­ses­sa­kin on siel­lä, sik­si meil­lä on pal­jon mää­räyk­siä. Esi­mer­kik­si, käy­täm­me kou­lu­pu­kua, pi­tää olla mus­tat hiuk­set, ei saa olla meik­kiä, ei saa olla lä­vis­tyk­siä, pu­he­li­men käyt­tö kiel­let­ty, kou­lu­pu­kua saa käyt­tää vain kou­lus­sa, ei saa pis­tää omia ku­via Face­boo­kiin tai Twit­te­riin ja Ins­tag­ra­miin. Niin­pä, ei mi­kään ol­lut mie­len­kiin­tois­ta kou­lus­sa Ja­pa­nis­sa. Sik­si minä ha­lu­sin olla vaih­to-op­pi­las.

Mik­si minä tu­lin Suo­meen? En mi­nä­kään tie­dä, mut­ta tyk­kä­sin Suo­mes­ta pal­jon. Eri­tyi­ses­ti pi­dän luon­nos­ta, Muu­mes­ta, Fa­zer suk­laas­ta, jää­te­lös­tä ja suo­ma­lai­sis­ta ih­mi­sis­tä.

Minä tie­dän että mi­nun suo­men kie­len tai­to on ihan huo­no kos­ka olen opis­kel­lut vain 17 kuu­kaut­ta, mut­ta ha­lu­ai­sin ker­toa teil­le mi­nun vaih­dos­ta tääl­lä Klas­si­kas­sa.

Minä tu­lin Klas­si­kal­le kah­des­tois­ta­päi­vä elo­kuu­ta. Minä olin to­del­la in­nos­tu­nut Klas­sik­kaan me­ne­mi­ses­tä, mut­ta en­sin­mäi­nen päi­vä Klas­si­kas­sa oli tosi hir­vee. Minä sa­noin ”Moi” 20 opis­ke­li­jal­le, mut­ta vain yksi poi­ka vas­ta­si ”… Moi” eikä ku­kaan pu­hu­nut mi­nul­le. Minä olin su­rul­li­nen ja her­mos­tu­nut. Pari ty­töt pu­hui­vat mi­nul­le jos­kus, mut­ta minä en aja­tel­lut että mi­nul­la oli ys­tä­viä pa­rin en­sim­mäi­sen vii­kon ai­ka­na. Minä olin syö­nyt lou­nas­ta it­sek­se­ni mel­kein jo­ka­päi­vä.

Erää­nä päi­vä­nä, yksi tyt­tö joka on mi­nun luo­kas­ta (14C:sta) sa­noi ”Tule syö­mään mi­nun ja mi­nun ys­tä­vien kans­sa!” Toi­nen tyt­tö sa­noi ”Minä yri­tin pu­hua si­nul­le, mut­ta minä en ol­lut tar­peek­si roh­kea…” Minä olin tosi iloi­nen kos­ka minä olin aja­tel­lut, että ku­kaan ei ol­lut ha­lun­nut olla mi­nun ys­tä­vä eikä pu­hua mi­nun kans­sa. Sil­loin minä huo­ma­sin että sekä minä ja suo­ma­lai­set oli­vat ujo­ja, niin minä pää­tin yrit­tää olla ys­tä­väl­li­nen.

En­sim­mäi­sek­si, minä ha­lu­ai­sin olla kaik­kien ys­tä­vä 14C:sta. Minä yri­tin muis­taa hei­dän ni­met, mut­ta se on vai­kea kuin suo­men kie­li… Ja mi­nul­la oli yksi äi­din­kie­len kurs­si hei­dän kans­sa, siis minä an­noin heil­le ja­pa­ni­lai­sia kark­ke­ja kos­ka ku­kaan ei vi­haa nii­tä. Ehkä me­kein kaik­ki ty­käs­si niis­tä ja yksi poi­ka sa­noi kii­tos ja­pa­nik­si. Sit­ten pari opis­ke­li­ja al­koi­vat seu­ra­ta mi­nun Face­boo­kia ja Ins­tag­ra­mia. Pari opis­ke­li­ja al­koi­vat sa­noa moi mi­nul­le. Kii­tos pal­jon, kar­kit!

Minä sain mui­ta ka­ve­rei­ta myös. En tie­dä ajat­te­le­vat­ko he että minä olen hei­dän ys­tä­vä, mut­ta se ei hait­taa. Jos­kus, opis­ke­li­jat ker­toi­vat että he oli­vat tien­nyt mi­nut ja ha­lu­ai­si­vat pu­hua mi­nul­le. Se teki mi­nut tosi iloi­sek­si.

Pa­ras jut­tu kou­lus­sa oli Penk­ka­rit kos­ka minä ra­kas­tan kark­kea. Nau­tin sii­tä pal­jon, vaik­ka mi­nul­la oli to­det­tu keuh­ko­kuu­me 1-2 viik­koa ai­kai­sem­min. Mi­nun uusi haa­ve on että minä tu­len kat­so­maan mi­nun 1998:n ys­tä­vien penk­ka­rit kah­den vuo­den pääs­tä.

Haus­kin jut­tu oli kun pe­la­ta­sin en­sim­mäis­tä ker­taa Suo­men pesä­pal­loa lii­kun­ta tun­nil­la. Sään­nöt on vä­hän vai­ke­at ja minä olin häm­men­ty­nyt. Siis minä juok­sin vas­tak­kai­seen suun­taan kun löin pal­loa. Ty­töt mi­nun jouk­ku­ees­ta kir­kui­vat ja yrit­ti­vat ker­toa mi­nul­le men­nä toi­seen suun­taan.

Su­rul­li­sin jut­tu oli kun op­pi­laat ei­vät huo­mi­oi­neet. Tar­koi­tan että opis­ke­li­jat jot­ka pu­hui­vat mi­nun kans­sa sa­noi­vat moi mi­nul­le seu­raa­va­na päi­vä­nä, mut­ta he ei­vät kos­kaan sa­no­nut mi­tään sen jäl­keen… Toi­von, että ne vain oli­vat ujo­ja.

Iha­nin jut­tu oli että pal­jon ih­mi­siä kir­jot­ti hei­dän ni­men­sä mi­nun Suo­men lip­puun. Joka ker­ta kun ky­syin ih­mi­sil­tä kel­le olin pu­hu­nut, hei­dän ys­tä­vät sa­noi­vat “Mi­nä­kin ha­lu­an alle­kir­joit­taa!” Ja minä sain uu­sia ys­tä­viä. Mi­ten iha­naa! Ja toi­nen iha­na jut­tu oli että ku­kaan ei kiu­soit­tel­lut kun pu­hun suo­mea ja kaik­ki yrit­ti kuun­nel­la mi­nua.

Klas­si­kas­sa, minä olen ta­van­nut mon­ta iha­naa ih­mis­tä. Te kaik­ki olet­te. Minä läh­den Ja­pa­niin yh­des­tois­ta­päi­vä hei­na­kuu­ta, mut­ta pu­hu­kaa mi­nul­le jos te näät­te mi­nua jos­sain Kuo­pi­os­sa. Minä yri­tän pu­hua suo­mea. Ja sit­ten jos teil­la on mah­dol­li­suus tul­la Ja­pa­niin, lä­het­tä­kää mi­nul­le vies­te­jä Face­boo­kis­sa tai What­sAp­pis­sa tai e-mai­lil­la!

Kii­tos iha­nas­ta vuo­des­ta, mi­nul­la oli to­del­la to­del­la ki­vaa ai­kaa tei­dän kans­sa. Oi­kein pal­jon kii­tok­sia kai­kil­le ja näh­dään!

Ra­kas­tan Suo­mea ja Klas­sik­kaa, Fu­mi­ka Mu­raya­ma 村山 史佳