https://klassikka.kurssi.tv/permalink/v125855a3898b166j5ih/
Oikein fantastista lakkiaispäivää teille kaikille tähän kauan odotettuun juhlaamme osallistuville tasapuolisesti. Tai no… Melkein tasapuolisesti Kyllähän se on meidän jokaisen myönnettävä, että tänään meille vastalakitetuille, helpotusta tihkuville ylioppilaille, kuuluvat ne suurimmat ja ylistävimmän toivotukset.
Mutta toisaalta on tällä päivällä merkitystä myös teille muillekin.
Ylpeät vanhemmat saavat todistaa lastensa astumisen yhteiskuntamme seuraavalle portaalle. Arvokkaat riemuylioppilaat saavat jakaa elämänviisauttaan nuoremmalle sukupolvelle. Opettajat näkevät työnsä konkreettiset hedelmät täydessä loistossaan – niin ulkoisesti hengästyttävissä mekoissaan ja uljaissa puvuissaan kuin sisäisestikin tiedon ja yleissivistyksen haalijoina. Myös rehtori osaltaan iloitsee lahjoittaessaan maailmalle taas tänäkin vuonna lähes 200 reipasta klassikan hengen ruumillistumaa.
Matka oppikirjojen läpi uiden, tuhottoman pitkien ruokajonojen kuluttua, kirjoitusten kautta koukaten aina tähän lakin alle saakka on ollut täynnä elämää: aurinkoisia välitunteja, pettymyksiä, hyvää kouluruokaa, koeviikkojen erävoittoja ja saunan raikkaita aamuja. Suurin osa on kiivennyt tälle otteluvoittajien vuorenhuipulle kolme vuotta, osa taas syystä tai toisesta neljä. Toisille matka on ollut kevyehkö, toisille ehkä hieman raskaampi, mutta uskon puhuvani kaikkien puolesta osoittaessani kiitollisuuteni kohti kaikkia tukena olleita kotijoukkoja.
Älkääkä sitten vanhemmat varsinkaan nöyristelkö yhtään juhlapaikkojen kahvipöydissä! Vaikka tämä on meidän päivä ja olemme itse arvosanamme ansainneet kuuluu tukijoukkojen ruuanlaittajille, lukurauhan varjelijoille, tsemppareille, autokuskeille ja henkisen tuen tarjoajille siivu kunniaa ja ylistystä.
Tämä ylioppiluus ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikka meitä vajaat 30 000 vuodessa kruunataankin. Mutta vielä 50 vuotta sitten voitaisiin sen sanoa olleen lähes poikkeus. Siitä meitä kunnioittavalla läsnäolollaan muistuttavat juuri tuolloin valkolakkinsa ensi kertaa päähänsä asetelleet Klassikan riemuylioppilaat. Teille tämä tilaisuus on varmasti omalla tavallaan nostalginen kokemus ja näette edessänne sukupolvien mittaisen klassikan ylioppilaiden jatkumon kirkkaan nykytilan.
Niin, tosiaan.
Kirkas nykytila.
Mutta minnepä saammekaan peilikuvan lisäksi syyttävällä sormella osoittaa?
—
Kyllä se vaan tuntuu vetävän tuonne salin itänurkkaan opettajia kohti vaikka kuinka taistelisi vastaan. Sieltä nimittäin huokuu aika älyttömän kovaa osaamista, ihailtavaa halua, hyvällä tavalla hölmöä heittäytymistä ja myös sitä tärkeää välittämistä. Iso kiitos näistä vuosista.
–
Opettajille tällä päivällä on erityisen merkittävä rooli. Tai ainakin voisin kuvitella, että nautitte nähdessänne kärsivällisen opettamisenne ja läsnäolonne todella uponneen kovapäisinpäänkin hattupäähän. Vähän kuin valmistaisi huolella paperilennokin, ja lopulta päästäessään sen lentoon olisi syvästi iloinen siitä kuinka vakaalta ja pitkältä sen lento näyttääkään. Toki, sillä erotuksella että valtio lopulta repii meidät vaikka kuinka haluaisittekin meidän jäävän tänne suojaisaan satamaan teidän riesaksenne.
Mutta näidenkin lyhyiden vuosien jälkeen uskallan kyllä povata meille sitä vakaata ja pitkää lentoa, niin paljon potentiaalia olen Klassikan käytävillä kohdannut.
Vaikka me nuoret olemme nyt vastavalmistuneita, haluaisin välttää viimeiseen asti sanan valmis käyttämistä. Se tuo jotenkin mieleeni jämähdyksen, pysähtyneisyyden, kehityskaaren lopun. On totta kai todettava, että olemme valmiita ylioppilaita, lukiokehityksemme vuorenhuipulla. Ja niin, olisi niin kovin helppoa ja tavallaan ihmiselle ominaista jäädä tälle vuorenhuipulle istumaan, jumahtaa tyytyväisenä itseensä.
Tässä vaiheessa haluaisin lausua yhden aiheeseen sopivan latinankielisen sanonnan. En siksi että se olisi pakollista tai odotettua vaan siksi, että jo muutaman vuoden olen kokenut kiintymystä lauseeseen sisältyvään ajatukseen. Minun tietämykseeni tämä lentävä lausahdus on kulkeutunut 48 vuotta sitten tästä samaisesta opinahjosta valmistuneen ukkini kertomana ja sama teksti on myös kaiverrettuna hänen vuosikurssinsa -59 luokkasormukseen.
Plenus venter non studet libenter
Täysi vatsa ei opiskele mielellään
Ja voin todistaa, että lause pitää ihan kirjaimellisesti paikkaansa, kuten voivat he kaikki muutkin lukuisat, jotka ovat makaroonilaatikkopäivänä eksyneet iltapäivätunniksi ruokalevolle matematiikan luokkaan.
No joo, lauseella on myös hyvin vahva symbolinen sanoma: Liian tyytyväinen ihminen ei pyri kehittymään. Täysin tyytyväinen ihminen ei halua eteenpäin, ei aseta uusia tavoitteita, ei haaveile korkeammista vuorenhuipuista. Ja nyt, tällä kriittisellä hetkellä kun olemme raukeita ja itsemme voittaneita, meidän tulee tänään nauttia täysillä, mutta jo huomenna unelmoida, ettemme vain jäisi paikalleen. Unelmasta tai tavoitteesta toiseen on näet paljon helpompaa jatkaa, kun ei pysähdy siinä välissä. Eikä niiden kaikkien tavoitteiden tarvitse missään nimessä olla neulomisen oppimista tai kirjan lukemista suurempia. Kunhan hampaankolossa on aina jotain minkä saavuttaminen saa sinut tuntemaan, että elämä on tehty minun voitettavakseni.
Kiitos Klassikka, annoit kaikkesi— loput minä otin.