Rakkauden ja mustasukkaisuuden tuskaa

Li­ber car­mi­num, Lau­lu­jen kir­ja on C. Va­le­rius Ca­tul­luk­sen ru­no­jen ko­ko­el­ma (Kus­tan­nus­o­sa­ke­yh­tiö Ota­van kir­ja­pai­no, Keu­ruu 1965). Suo­men­nos­työn ja te­ok­sen joh­dan­non, jos­sa esi­tel­lään Ca­tul­lus­ta, on teh­nyt Päi­vö Ok­sa­la. Te­ok­ses­sa on liit­tee­nä se­li­tys­o­sas­to, jos­sa Ok­sa­la käy läpi kun­kin ru­non tee­maa, hen­ki­löi­den ni­miä, sa­non­to­ja ja mui­ta an­tii­kin ai­kai­sil­le ru­noil­le liit­ty­viä asi­oi­ta. Li­säk­si liit­tee­nä löy­tyy myös ru­nous­o­pil­li­nen kat­saus, joka yrit­tää pe­reh­dyt­tää lu­ki­jaa an­tii­kin ru­nou­den pe­rus­tei­siin ja Ca­tul­luk­sen käyt­tä­miin runo­mit­toi­hin.

Jo­kai­nen runo on te­ok­ses­sa en­sin la­ti­nak­si ja sit­ten suo­mek­si, jot­ta ru­no­jen ra­ken­net­ta pys­tyi­si ver­taa­maan kään­nök­sen ja alku­pe­räi­sen vä­lil­lä. Ru­no­jen kään­nös­työ on haas­ta­vaa, kos­ka  an­tii­kin ajal­le omi­nai­set mi­tat ja sa­non­to­jen alku­perä ha­lut­tiin säi­lyt­tää. Vaik­ka alku­pe­räi­sen teks­tin kiel­tä ei joku ym­mär­täi­si, ku­ten en ai­na­kaan minä, on Ok­sa­lan on­nis­tu­nut­ta kään­nös­työ­tä mie­len­kiin­tois­ta lu­kea. Iki­van­han ru­nou­den maku löy­tyy jo­kai­ses­ta ru­nos­ta. Nii­den van­ha mur­re ja so­pi­vat sana­va­lin­nat an­ta­vat oi­ke­an tun­teen.

Noin vuon­na 80 eKr. syn­ty­nyt Ca­tul­lus al­koi kir­joit­ta­maan sy­dä­mes­tään jo nuo­re­na mie­he­nä. Hän ehti kir­joit­taa usei­ta ru­no­ja en­nen kuo­le­maan­sa jo noin 30-vuo­ti­aa­na. Hä­nen ru­no­jen­sa ai­heet hän etsi omas­ta elä­mäs­tään ja va­lit­si ai­heek­seen rak­kau­ten­sa nai­seen ni­mel­tä Les­bia. Hän oli kau­nis, mut­ta pa­heel­li­nen ja vas­tuun­tun­no­ton. Ca­tul­lus oli kui­ten­kin lem­pen­sä so­kai­se­ma. Ru­no­jen ai­heis­sa nä­ky­vät myös voi­mak­kaas­ti muut Ca­tul­luk­sen lä­him­mät ih­mis­suh­teet. Hän piti ys­tä­vän­sä ja vel­jen­sä lä­hel­lä. Ru­nois­ta nä­kyi, kuin­ka pal­jon hän hei­tä ar­vos­ti. Kun hä­nen vel­jen­sä kuo­li yl­lät­tä­en nuo­re­na, Ca­tul­lus omis­ti hä­nel­le tun­teik­kaan hy­väs­te­ly­ru­non. Ta­pah­tu­ma oli muut­ta­nut hän­tä voi­mak­kaas­ti. Hän ei voi­nut ym­mär­tää, mik­si hä­nen vel­jen­sä vie­tiin hä­nel­tä pois.

Ca­tul­luk­sen ru­no­jen pää­ai­hee­na on sel­väs­ti rak­kaus ja rak­kau­den jano oli sel­väs­ti hä­nel­lä lo­pu­ton. Mus­ta­suk­kai­suus oli hä­nen pa­heen­sa ja hel­pos­ti haa­voit­tu­vai­se­na hän ei voi­nut pit­kään kes­tää. Lo­pul­ta vas­toin­käy­mi­set muut­ti­vat hä­nen vi­at­to­man, mut­ta sa­mal­la lap­sel­li­sen rak­kau­ten­sa vi­hak­si. Ru­nois­saan hän ivaa ja pii­kit­te­lee kil­pa­ko­si­joi­taan ja yrit­tää näin pa­ran­taa olo­aan.

”Tie­tää tah­to­net, miks viha, rak­kaus miel­tä­ni raas­taa.

Tie­dä en, tun­nen vain, ris­til­lä kär­siä saan.”

Hän oli ra­kas­tu­nut ja on edel­leen, kos­ka ei pys­ty pääs­tä­mään irti, vaik­ka tun­tee pääl­lim­mäi­se­nä vain vi­haa. Hä­nen si­säl­lään kamp­pai­le­vat nämä kak­si voi­mak­kain­ta tun­net­ta ja lop­pua ei näy­tä tu­le­van. Ti­lal­le tu­lee vain tus­kaa. Ru­noil­laan Ca­tul­lus yrit­tää sa­noa, että elä­män ai­nut var­ma ilo  tu­lee lä­hei­sim­mis­tä ys­tä­vis­tä. Heis­tä tu­lee pi­tää kiin­ni, kos­ka vain hei­hin voi var­mas­ti luot­taa. Lä­hei­sen ys­tä­vyys­suh­teen ra­ken­ta­mi­ses­sa kes­tää pit­kään, mut­ta sel­lai­sen voi me­net­tää vain het­kes­sä.

Te­ok­sen ru­not oli­vat yk­sit­täi­si­nä se­ka­via. Ne muo­dos­ti­vat yh­des­sä ta­ri­nan, mut­ta ne ei­vät ol­leet kro­no­lo­gi­ses­sa jär­jes­tyk­ses­sä. Ym­mär­tä­mi­ses­sä aut­toi pal­jon te­ok­sen se­li­tys­o­sas­to. Teos kui­ten­kin teki sen, min­kä oli tar­koi­tus­kin. Se pe­reh­dyt­ti mi­nua an­tii­kin Roo­man ai­kai­seen ru­nou­teen, ker­toi Ca­tul­luk­ses­ta ja hä­nen aja­tuk­sis­taan ja tär­keim­pä­nä he­rät­ti tun­tei­ta, myö­tä­tun­toa ja ikä­vää.

Topi Ruot­sa­lai­nen