Talvisota syttyi 30.11.1939. Ennen sitä 45 000 karjalaista oli joutunut lähtemään evakkoon raja-alueilta. Kun välirauha solmittiin, noin 420 000 karjalaista joutui jättämään kotinsa. Heille luvattiin korvauksia omaisuuden menetyksistä, mutta niitä ei saatukaan. Yli puolet siirtokarjalaisista oli viljellyt maata ja heille piti löytää uudet maatilat Suomesta, mutta tämä ei kuitenkaan ollut helppoa, koska siirtolaisia oli paljon. Siirtolaisten uudet asutustilat olivat usein pienempiä ja huonommissa paikoissa kuin kanta-asukkaiden tilat.
Menetetyt alueet vallattiin takaisin, ja noin 280 000 karjalaista palasi kotiinsa. Talot olivat kuitenkin tuhoutuneet ja kaikki jouduttiin aloittamaan alusta. Suomi vetäytyi Itä-Karjalasta, ja kesäkuussa 1944 karjalaiset lähtivät evakkoon uudelleen.
Luin vanhan lehtiartikkelin Taloksi uusille tienoille (Helsingin Sanomat, 25.6.1982), jossa oli haastateltu Lapinlahdelle sijoittuneita siirtokarjalaisia. Nikolai ja Maria Onatsu rakensivat itselleen Lapinlahdelle uuden tiilitalon, jonka olohuoneeseen ja keittiöön asetettiin evakkomatkalle mukaan otetut ikonit. Heidän evakkoretkensä noudattivat samaa kaavaa kuin monen muunkin siirtokarjalaisen. Ensin tuli kiireinen lähtö Salmin pitäjän Kirkkojoen kylästä talvisodan syttyessä, eikä määränpäästä ollut tietoa. Ensin perhe sijoittui Tohmajärvelle, sitten Suolahden ja Saarijärven kautta Pylkönmäelle, josta perhe muutti pohjois-Pohjanmaalle Tyrnävälle. Siellä Onatsut asuivat kevätkesään 1942, jonka jälkeen he palasivat karjalaan.
Nikolai Onatsu sai lomaa koulutuskeskuksesta, jonka aikana hän sai sotavangin ja enonsa avustamana rakennettua palaneen talon tilalle uuden. Tämän jälkeen heidän oli kuitenkin lähdettävä uudelleen evakkoon. Tällä kertaa aikaa lähtöön oli kuitenkin enemmän kuin vain muutamia tunteja ja sijoituspaikka oli valmiiksi määrätty. Onatsujen ja monen muunkin salmilaisen suvun sijoituspaikka oli Alapitkä.
Artikkelin mukaan siirtokarjalaiset ovat sopeutuneet elämään erilaisessa ympäristössä kuin mistä he ovat tulleet, mutta he eivät ole sulautuneet muiden ihmisten joukkoon. Vielä 1970-luvulla iäkkäät ihmiset pystyivät erottamaan jopa ulkonäön perusteella ketkä ovat karjalaisia. Aluksi sopeutuminen oli vaikeaa, ja karjalaiset olivat paljon tekemisissä keskenään. Esimerkiksi hämäläiset ihmettelivät karjalaisten tapoja ja puhetta. Siirtolaisväestö sopeutui nopeammin savolaisella ja itäsuomalaisella maaperällä kuin Länsi-Suomessa.
Kävin katsomassa näytelmän Jaetun maan lapset (Alapitkän nuorisoseuran kesäteatteri, käsikirjoittanut Minna Kettunen). Tarinassa kuvaillaan siirtokarjalaisten ja kanta-asukkaiden välisiä ristiriitoja ja suhtautumista toisiinsa. Kinastelua oli paljon ja karjalaisia pilkattiin, mutta loppujen lopuksi sekä kanta-asukkaat että karjalaiset oppivat arvostamaan toisiaan.
Vaikka karjalaiset joutuivat luopumaan kodistaan, elämään huonommissa olosuhteissa kuin kanta-asiakkaat ja kohtaamaan vaikeuksia, he ovat selvinneet sisulla ja jatkaneet elämäänsä menneisyydestä huolimatta. Välillä kuitenkin heidät valtaa kaipuu kotiin.
NON SOLUMJoulukuu 2017 – Suomi 100 -painos8.12.2017