Talven muisto

―

 Ei mi­kään oi­ke­as­ti kuol­la voi,
ei ruu­sut jää­ty­neet, ei ek­sy­nyt toi­vo­ton,
ei tuu­li voi­man­sa me­net­tä­nyt,  eikä sam­mu­nut täh­ti­tai­vas­kaan.
Ohi pol­ku vain kul­kee,
ek­sy­neet löy­tä­vät lo­pul­ta pe­ril­le,
ku­kat jää­vät taa ja muu­al­la tuu­li soi.

―

Hil­jai­sen met­sän kuis­kaus,
Nuo­ti­on läm­pö hen­toi­nen,
Jäl­jet yh­det lu­mes­sa on,
Yös­sä sa­nat­to­mien kyy­nel­ten.
~

﴾ Tar­tuit mi­nua kä­des­tä, joh­da­tit met­sään. ﴿

Pis­tä­vä puh­tau­den tuok­su,
Lumi­hiu­ta­lei­den tans­si,
Täh­tien lois­te­pi­mey­des­sä,
Kel­lo­jen pien­ten ki­li­nä,
Läpi met­sän huur­tei­sen kai­kuu.
~

﴾ Val­koi­nen lumi na­ri­si ken­kiem­me alla, kun kä­ve­lim­me su­mui­sen met­sän läpi.
Yht­äk­kiä py­säh­dyit ja kään­sit mi­nut.
Tui­jo­tin si­ni­siin sil­mii­si ja kie­doim­me kä­det tois­tem­me ym­pä­ril­le. ﴿

Kul­ki­joi­ta mui­ta ei mis­sään näy,
Näin kul­ki­ja ai­noa sa­noil­lan­sa tai­vaal­le kir­joit­taa:
Lu­pa­sin it­sel­le­ni aina,
Ett­en tä­hän ti­lan­tee­seen pää­tyi­si,
Ku­vaa­si ai­nut­ta unoh­ta­maan,
Vii­meis­tä jou­lu­lah­jaa si­nul­le vie­mään.
~

﴾ Läm­pi­mät huu­lem­me koh­ta­si­vat vii­le­än su­mun kes­kel­lä,
enkä ha­lun­nut sen het­ken lop­pu­van mil­loin­kaan. ﴿

Kuva pu­to­aa nuo­ti­on hiil­lok­seen,
Jäi­nen tuu­li tuh­kat mu­ka­naan vie,
Kul­ki­jan liek­ki ei ole tar­peek­si vah­va,
Mis­tä hän enää va­loa voi­si löy­tää,
Sy­lei­lys­sä pi­mey­den ol­les­saan?
~

﴾ Is­tuim­me peh­me­äl­le lu­mel­le, pai­nau­duit mi­nuun kiin­ni ja ha­la­sin si­nua kai­kin voi­min.
Kään­sit kat­see­si mi­nuun, ja tun­sin us­ko­ma­ton­ta on­nel­li­suut­ta.
Huu­le­si pai­nau­tui­vat pos­kil­le­ni, enkä voi­nut kuin hy­myil­lä. ﴿

Nyt vii­mei­nen ki­pi­nä pau­kah­taa,
Hi­taas­ti nuo­ti­on läm­pö lä­he­nee lop­pu­aan,
Kaik­ki muut­tuu py­sy­väs­ti, hän kuis­kaa,
Vaik­ka mi­kään ei oi­ke­as­ti muu­tu­kaan.
~

﴾ Sa­noit ra­kas­ta­va­si mi­nua, mi­nä­kin sa­noin ra­kas­ta­va­ni si­nua.
Toi­vo­tin vie­lä hy­vää jou­lua, ja vas­ta­sit hy­myil­len. ﴿

Kyy­nel jäi­nen pu­to­aa,
Mat­kal­laan hen­nos­ti kim­mel­tää,
Kyl­män maan pin­taan se su­kel­taa,
Osak­si sitä jää nyt ai­ni­aan.
~

﴾ Edes­säm­me ole­va puu oli ok­sa­ton,
ja sen lat­va oli ka­don­nut jon­ne­kin su­mun se­kaan.
Niin on käy­nyt myös su­rul­le­ni.
Kaik­ki paha on ka­don­nut su­muun.
Ja se sumu olet sinä. ﴿

Hä­nen ei tar­vit­se enää sa­noa sa­naa­kaan,
Vaan hän tie­tää jo to­tuu­den,
Ja sik­si kyy­nel alas hä­nen pos­kel­taan va­luu,
Näin päät­tyy hä­nen jou­lun­sa vii­mei­nen.
~