Kesän hautajaiset
Hanna Leppävuori
Polku on täyttynyt ruskeiksi kuivuneista lehdistä ja havunneulasista. Ne talloutuvat lenkkareideni alla painuen lujemmin maa-aineksen sisään. Loppusyksyn kylmyys koskettaa nenänpäätäni ja saa minut hetkeksi lämmittämään punottavaa nenääni kirjoneulelapasen kuorruttamalla kädelläni. Samalla pyyhkäisen valuneen räkätipan pois. Hävettää, että pyyhin nenääni mummoni neulomiin lapasiin. Nyt ei kyllä mummo tykkäisi. Askelteni rytmi ei silti sotkeudu. Juoksen tasaisen tappavaa tahtia ylämäistä välittämättä. Vedän raikasta syysilmaa keuhkoihini ja puhallan tunkkaisen ilman pois sisältäni. Tuntuu kuin mielenikin puhdistuisi keuhkojeni kautta. Hartiani rentoutuvat ensimmäistä kertaa viikkoihin. Suru on painanut ne mustaksi kasaksi. Painavaksi kasaksi, joka pian lyyhistäisi koko vartaloni.
Lehdet putoilevat kyynelten tavoin. Kylmä viima lennättää niitä pyörteissään kuin huvipuistolaite. Puut ovat alastomia, haavoittuvia. Vasta kuukausien päästä ne saavat lehtiverhon suojaksensa ja pienet linnut asukkaikseensa. Katsahtaessani jalkoihini huomaan, kuinka muurahaiset kuljettavat viimeisiä rakennustarpeitaan pesäänsä ennen talven tuloa. Nuo pienet uutterat otukset jaksavat aina yrittää ja korjata virheensä, huolehtia muista ryhmän jäsenistä ja tehdä töitä yhteisen hyvän puolesta. Joskus haluaisin itsekin olla muurahainen ja niin varmasti moni muukin voisi muuttua päiväksi tai pariksi pieneksi kuusijalkaiseksi työjuhdaksi, mutta olemme liian itsekkäitä siihen. Oma hyvä menee aina muiden edelle. Minun on käytetyin sana. Minun tarpeeni. Minun ideani. Minun haavani ja haaveeni. Ne eivät ole, eivätkä tule koskaan olemaan sinun.
Pian polku päättyy. Se katoaa viestiä jättämättä ja puhelua soittamatta. Arvon, mihin suuntaan lähtisin. Takaisin samaa, vanhaa reittiä en halua palata. Sillä, minne päädyn ei ole juurikaan väliä. Aina tulee vastaan tie, ellei pyöri ympyrää. Täytyy vain luottaa. Ja aina tulee vastaan vähintään omia ajatuksia, jotka kieltävät tekemästä sitä tai tätä, ja silti teemme. Niin teen nytkin. Ei voi voittaa, jos ei edes yritä.
![](https://klassikka.fi/lehti/wp-content/uploads/sites/3/mcx/2023-07/20161001_152305_edit-169x300.jpg)
Juostessani mieleeni tulee edellinen kesä. Aika, jolloin sain vapauteni takaisin. En tiennyt, olinko onnellinen vai en, mutta yritin silti nauttia auringon lämpimästä syleilystä ja kirpeän kylmistä jäätelöpalloista. Kaipaan tuota kesää. Sen mukanaan tuomia seikkailuja, jollaisia olin nähnyt vain lasten piirroselokuvissa. Hymyilin ja nauroin poskilihakseni aroiksi. Nyt tuo hymy on lähdössä pois. Oikeastaan se on jo lähtenyt, mutta sen pystyy vielä näkemään jossain kaukana näkökenttänsä äärirajoilla. Hidastan tahtiani. Tunnen oloni hyvin haikeaksi. Otan itseäni henkisesti kädestä kiinni ja lohdutan. Pian se tulisi takaisin, välissä olisi vain hetki pimeää. Pinnistelen pitääkseni kyynelkanavani kiinni. Huomaan seisovani keskellä avosuota. Jalkani ovat kastuneet lenkkareideni tavoin, ja hyytävän kylmä vesi saa taas ajatukseni palaamaan tähän maailmaan. Istahdan pienelle suomättäälle ja katson kohti taivasta. Pilvet vaeltavat hitaasti tuulen mukana vailla määränpäätä ihan kuin minäkin. Ajelehdin elämäntuulien pyörteissä ja viimoissa. Toisinaan puhaltaa lämmin lounaistuuli, toisinaan taas kylmä pohjoistuuli saa minut palelemaan.
Päivä alkaa hämärtyä illaksi. Ajantajuni on sumentunut, ja minulla ei ole mitään hajua, mitä kello on. Toisaalta ei sillä mitään väliä olisikaan. Kello raksuttaa joka tapauksessa, menin minne tahansa. Viisarit liikkuvat, vaikka minä olisinkin paikoillani.
Jostain aivojeni pölyisistä lokeroista mieleeni muistuu sanonta: ”Pimeän tunnelin päässä näkyy aina valoa.” Se saa minut muistamaan, ettei valo häviä ikiajoiksi, vaikka kaamos on tuloillaan. Se menee vain valaisemaan välillä muiden pimeitä tunneleita. Valo tulee huomenna taas takaisin, valo tulee talven jälkeen taas takaisin, valo tulee elämään vielä takaisin. Eihän sitä kukaan voi koko aikaa paistatella auringonpaisteessa tai parrasvaloissa antamatta välillä muillekin siihen mahdollisuutta. Jokaiselle tulee vuoronsa.
Pysähdyn jyrkänteen reunalle. Sen päältä avautuu peitteetön näkymä kaukaisuuteen yli metsien ja pienten suolampien. Huokaisen. Näen horisontissa hennon valonkajastuksen. Siellä kesä vilkuttaa minulle. Se kuiskaa korvaani palaavansa taas ensi vuonna. Käy vain ilahduttamassa ensin toisella pallonpuoliskolla. Nostan varovasti käteni, vilkutan takaisin ja sanon hiljaa itsekseni: ”Hyvää matkaa!” Valonkajo himmenee, ja ensimmäinen lumihiutale tarttuu silmäripsiini.
Hanna Leppävuori
Non Solum - Syksy 2016Halloween 201628.10.2016