Bussissa

Ei bus­si vaan kuor­ma-auto 😉

As­tun täpö­täy­teen bus­siin. Pak­sut vaat­teet tun­tu­vat ai­van lii­an kuu­mil­ta, kun niin mon­ta ih­mis­tä on mah­det­tu sa­maan ti­laan. Kes­kus­auk­ko on jo täyn­nä sei­so­jia.

Ai­nut jäl­jel­lä ole­va is­tu­ma­paik­ka on lä­hes kaik­kia mui­ta vas­taan päin ole­va penk­ki. Is­tuu­dun. Bus­si läh­tee liik­keel­le. Pian se taas py­säh­tyy, ja las­ten­vau­nut jää­vät pois kyy­dis­tä. Nuo­ri mies huik­kaa kii­tok­sen. Pian ta­kaa­ni vaap­puu ih­mi­sen­alku ko­val­la ää­nel­lä se­lit­tä­en. Pie­ni poi­ka, ehkä kol­men, on as­tu­nut iso­sis­kon­sa ja äi­tin­sä kans­sa bus­siin. Kol­mik­ko vaap­puu koh­ti va­pau­tu­nut­ta paik­kaa. Pik­ku­poi­ka tah­too ik­ku­na­pai­kan, mut­ta sis­ko ker­ke­ää nous­ta ri­vil­le en­sin. Poi­ka hak­kaa käy­tä­vä­penk­kiä ja huu­taa tah­to­van­sa ik­ku­na­pai­kan. Äiti ko­men­taa po­jan si­jas­ta iso­sis­koa siir­ty­mään.

Kor­keim­mal­la pai­kal­la bus­sis­sa is­tuu nuo­ri nai­nen. Hän tus­kin on vie­lä 18. Ja­lois­saan hä­nel­lä on suu­ri, pul­lot­ta­va ur­hei­lu­kas­si. Sy­lis­sään on vie­lä rep­pu ja kan­gas­kas­si. Ilme on tul­kit­se­ma­ton, hän kat­soo ulos. Tum­man­rus­ke­at hiuk­set ovat kiin­ni. Ihan kuin kuu­lok­kei­den joh­dot ku­ris­tai­si­vat hän­tä. Hän on sol­mus­sa ja epä­mu­ka­va­na.

“Hei äiti”, edes­sä­ni is­tu­va pari­kymp­pi­nen nai­nen aloit­taa pu­he­lun. Hän on kää­riy­ty­nyt pak­suun hui­viin ja tun­tuu tä­ri­se­vän. La­sien ta­ka­na sil­mät kos­tu­vat. “Soi­tin jo isäl­le. Se sa­noi, ett­ei sil­lä oo mul­le yli­mää­räs­tä”. Tau­ko. Hän ot­taa hap­pea hui­vin ta­kaa. “Joo, mä yri­tän. Kyl­lä mä pär­jään”. Kyy­nel va­luu pos­ken kaut­ta hui­viin. Pian sil­mät­kin ka­to­a­vat sen taak­se.

Kes­kus­au­kos­sa sei­soo noin neli­kymp­pi­nen mies yl­lään ur­hei­lu­vaat­teet. Hän pi­te­lee maas­to­pyö­rää no­jal­la sei­nää vas­ten, se vie suu­ren ti­lan. Ilme on vä­sy­nyt, sän­ki­nen, sil­mien alla on var­jot. Mies on hy­väs­sä kun­nos­sa, mut­ta huo­juu ko­fe­ii­nis­ta. Mut­kai­nen tie joh­taa synk­kään met­sään ja mie­hen ilme kir­kas­tuu. Hän pai­naa nap­pia ja raa­hau­tuu ulos pyö­ri­neen.

Ik­ku­nan vie­res­sä is­tuu ehkä kuu­si­kymp­pi­nen mies. Hä­nel­lä on kau­niis­ti har­maan­tu­neet hiuk­set ja tum­mat kas­vot. Kes­kit­ty­nees­ti hän tui­jot­taa ulos sil­mis­sään kum­mal­lis­ta rau­hal­li­suut­ta. Kat­se te­kee va­el­ta­van kier­rok­sen jäl­jel­lä ole­vis­sa mat­kus­ta­jis­sa. Kat­seem­me koh­taa­vat het­kek­si ja kas­voil­le syt­tyy rau­hoit­ta­va hymy. Ikään kuin van­hem­man neu­vo: kaik­ki jär­jes­tyy. Mai­se­mat ovat ta­val­li­sia.

Val­ko­hiuk­si­sel­la nai­sel­la on kirk­kaan­pu­nais­ta huu­li­pu­naa. Huo­li­tel­lut vaat­teet ker­to­vat vau­rau­des­ta. Ilme on vaa­ti­va ja ko­ke­nut. Nai­nen on van­ha, mut­ta ryh­ti on suo­ra. Kat­sees­saan hä­nel­lä on suu­ria la­vo­ja, esiin­ty­mis­mek­ko­ja ja spot­ti­lamp­pu­ja. Ylei­sö ta­put­taa rai­lak­kaas­ti, kun hän ku­mar­taa. Vai muis­taa­ko hän edes sitä. Luul­ta­vas­ti vain sen.

Nou­sen, kä­ve­len bus­sin kes­kel­le ja as­tun ulos. On kyl­mä.

Sii­ri Pöl­lä­nen