Elä hetkessä

Elä het­kes­sä! 

Ois­pa, ois­pa, ois­pa 

Ois­pa mul­la auto, ois­pa mul­la oma kämp­pä, ois­pa mul­la uus pu­he­lin, ois­pa mul­la enem­män ka­ve­rei­ta tai ois­pa mul­la poi­ka­ys­tä­vä. 

Tämä vii­si­kir­jain­ta si­säl­tää sa­nan, joka on ny­ky­ään niin ylei­nen. Me halu­taan asi­oi­ta ihan maas­ta tai­vaa­seen eikä me kos­kaan olla tyy­ty­väi­siä. 

Hy­vät ys­tä­vät! Eikö meil­le to­si­aan rii­tä se, mitä meil­lä jo on? 

On ter­vet­tä ha­lu­ta asi­oi­ta ja unel­moi­da, eikä sitä meil­tä ku­kaan kiel­lä se­hän se mei­tä vie eteen­päin elä­mäs­sä, mut­ta unoh­de­taan­ko me sii­nä si­vus­sa tämä het­ki ja se mitä meil­lä jo on? 

Ky­syin töis­sä erääl­tä asi­ak­kaal­ta, joka käy meil­lä hy­vin usein, mi­ten hä­nel­lä me­nee. Sain vas­tauk­sen, jota en odot­ta­nut saa­va­ni. Hän vas­ta­si: “Olen­han minä täs­sä ja hen­gi­tän”, sit­ten hän jat­koi ja nau­rah­ti: “Ei­kös se ole jo aika hy­vin!” Nau­rah­din ta­kai­sin ja vas­ta­sin, että no joo tot­ta­kai on­han se! 

Jäin kui­ten­kin jäl­keen päin miet­ti­mään tätä ti­lan­net­ta ja sitä, että olen­ko itse osan­nut kos­kaan olla kii­tol­li­nen noin pie­nis­tä asi­ois­ta. Sii­tä, että olen ter­ve, sii­tä, että mul­la on kat­to pään pääl­lä  ja siitä, että saan olla sel­lai­nen, kun mä haluan olla. Eivät­kä ne ole niin pie­niä asi­oi­ta, vaan ehkä enem­män­kin it­ses­tään­sel­vyyk­siä ai­na­kin it­sel­le vä­lil­lä.  

Tai oon­ko mä kiit­tä­nyt mun ym­pä­ril­lä ole­via ih­mi­siä sii­tä kai­kes­ta tu­es­ta, seu­ras­ta ja rak­kau­des­ta, mitä mä oon heil­tä saa­nut. 

Mä itse olen hy­vin ta­voit­teel­li­nen ih­mi­nen ja mul­la on tiet­ty vi­sio sii­tä, mil­lai­sen elä­män mä ha­lu­an itsel­le­ni ra­ken­taa. Mun elä­mäs­sä on koko ajan mon­ta rau­taa tu­les­sa: opis­ke­len, ur­hei­len ta­voit­teel­li­ses­ti, käyn töis­sä opis­ke­lu­jen ohel­la ja yri­tän jär­jes­tää vie­lä ai­kaa rak­kail­le ys­tä­vil­le ja per­heel­le. Enkä mä osaa teh­dä mi­tään näis­tä oi­kein puo­li te­hol­la. Juok­sen pai­kas­ta A paik­kaan B ja yri­tän pi­tää kai­ken ka­sas­sa. Juu­ri tä­män ta­kia unoh­dan mo­nes­ti py­säh­tyä pai­kal­leen ja kat­soa, mitä ym­pä­ril­lä ta­pah­tuu. Ja kai­ken tä­män mä teen vain sen ta­kia, että mä voi­sin saa­vut­taa elä­mäs­sä sen, mitä mä olen aina ha­lun­nut saa­vut­taa. 

 Tie­dän, että ha­lu­an jos­kus oman ko­din, avio­mie­hen, ehkä lap­sia ja hy­vän am­ma­tin tai ai­na­kin luu­len tie­tä­vä­ni. Voin myös väit­tää, että jo­kai­sel­la teis­tä on ta­voit­tei­ta ja että jo­kai­nen teistä on ku­vi­tel­lut elä­män­sä tie­tyn mat­kan pää­hän. Emme me voi kui­ten­kaan suun­ni­tel­la sitä etu­kä­teen ja juos­ta sel­lai­sen asi­an pe­räs­sä, mitä me emme käy­tän­nös­sä tie­dä. Me tie­däm­me vain, että se on tuol­la jos­sain ja että mei­dän täy­tyy tehdä sen eteen ihan val­ta­vas­ti töi­tä ja että sitten, kun me se jos­kus saa­vu­te­taan, niin me ol­laan tosi on­nel­li­sia.  

Ja ehkä vas­ta nyt, kun tämän sa­noo ää­neen, ta­ju­aa, että fak­ta­han on se, että tu­li­si elää het­kes­sä. Ei se ole sen ar­vois­ta ter­vey­ten­sä uhal­la ta­voi­tel­la jo­tain, mitä ehkä jos­kus saa­vut­taa. Tär­ke­äm­pää oli­si elää het­kes­sä nyt, kun on vie­lä ter­ve, nuo­ri ja elä­mä edes­sä. Kiit­tää nii­tä ih­mi­siä sii­nä ym­pä­ril­lä ja an­taa ai­kaa myös it­sel­le. Py­säh­tyä, katsoa ym­pä­ril­le ja kiit­tää myös it­se­ään. 

Ol­kaa siis kii­tol­li­sia pie­nis­tä­kin asi­ois­ta ja unoh­ta­kaa se ois­pa-sana. Kos­ka elä­mäs­sä voi käy­dä ihan mitä vaan: voi sai­ras­tua tai aika voi men­nä kuin sii­vil­lä, eikä sil­loin auta sa­noa, että ois­pa mul­la ter­veyt­tä, oi­sim­pa mä vie­lä nuo­ri tai ois­pa mul­la vie­lä elä­mä edes­sä.  

Jos te ha­lu­at­te jo­tain oi­kein ko­vas­ti, te voit­te sen myös saa­vut­taa, mut­ta teh­kää se niin, että ette unoh­da tätä het­keä, kos­ka se on se ar­vok­kain asia, mitä meil­lä on.