Aikaa

Valo­vuo­sia olen odot­ta­nut,

tu­let­ko luok­se­ni.

Minä pyy­dän si­nua,

mi­nun vuok­se­ni.

Odo­tan ja odo­tan,

an­nan si­nul­le ai­kaa.

Vaan tur­hal­ta se tun­tuu,

ei tämä ole­kaan tai­kaa.

Pi­meys yl­lät­tää,

maa­ta jä­ri­syt­tää.

Kos­kaan hän ei tul­lut,

ikui­suu­den olen jo sur­rut.

Sy­dä­me­ni ras­kas,

kuin kivi­pala.

Kyy­ne­lei­tä vir­taa,

sär­kyi van­not­tu vala.

Tääl­lä olen vain minä,

ei ku­kaan muu.

Pei­lis­sä eloi­sat sil­mät,

mutt­ei hymy­suu.

Kirk­kaat ovat kyy­ne­leet,

tai­taa va­loa jäl­jel­lä olla.

Kas­vaa pie­ni toi­von sie­men,

pää­ni ul­la­kol­la.

Kii­pe­än ja ka­pu­an,

pe­rik­si en anna.

Ei täs­sä öi­ses­sä maa­il­mas­sa,

pär­jää luo­vut­ta­mal­la.