Vaikeaa elämää

Nai­set, pal­jon su­pi­si­vat,

kuin käär­mei­tä oli­si­vat.

Sy­dä­mel­täin’ vie­räh­ti kivi,

kun yks niis­tä mut mu­kaan­sa haki.

Kuu­lin kuin­ka muut mua kat­soi­vat,

kos­ka suu­del­man jäl­keen tiem­me ero­si­vat.

Jopa puu mul­le ilk­kui täs­tä nai­ses­ta,

kos­ka hii­ri olin tä­män kans­sa.

Nai­nen on käär­me,

ha­lu­si vain huu­li­a­ni.

Il­lal­la jopa su­ruu­ni luin Ahoa,

jott­ei pää­ni la­hoa.

Niin kau­he­aa kuin se on­kin,

tää se on vaan mu arki.