Mieti mitä teit

Tu­lit is­tu­maan vie­ree­ni,

tun­tui kuin eta­na oli­si tul­lut kie­lee­ni.

En sa­no­ja saa­nut suus­ta,

olit kau­nis, kuin tul­lut kuus­ta.

Olin on­nel­li­nen, olit on­nel­li­nen.

Sit­ten saa­vuit su­rul­li­se­na sa­no­maan,

ett­et ha­lu­ai­si mua enää sa­tut­taa.

Mo­nia päi­viä su­ret­taa,

et voi mi­nua enää nau­rat­taa.

Lo­pul­ta al­koi hu­vit­taa,

lin­tu­ja­kin se lau­lat­taa.

Lin­nut iloi­si­na vi­ser­si­vät tsirp-tsirp! Puro lo­ri­si lori-lori!

Ki­vet, sie­net, leh­det kään­tyi­vät kat­so­maan,

kun aloin iloi­se­na nur­mel­la nau­ra­en pyö­ri­mään.

Mie­tit­kö sinä jäl­keen­päin mitä teit,

mitä koin, kuu­lin.

Tie­sit­kö edes mitä itse ha­lu­sit tai mitä minä ha­lu­sin.

Oli­sit voi­nut olla hil­jaa, kään­tää si­vua, olla hil­jaa.

Mie­ti mitä teit.

Pi­dit mi­nua aa­si­na, it­se­ä­si kruu­nu­päi­se­nä ku­nin­gat­ta­re­na.

Mi­nul­le sinä olit aina käär­me,

kai­ken veit, omis­ta asi­ois­ta­si vain vä­li­tit.

Mut­ta lo­pul­ta opin ole­maan kuin ket­tu,

ove­la, roh­kea, val­pas ja yk­sin.

Olin vi­hai­nen kuin lei­jo­na,

kar­jai­sin ja pää­tök­se­ni tein.