Elämän tarkoitus

Maa­han vih­re­ään jos­kus tu­le­va,

ko­ke­ma­ton sie­lu vie­lä.

Vä­lil­lä on hie­man haas­ta­vaa,

lap­sen kas­va­van tiel­lä.

Huo­le­ton bo­hee­mi si­säl­täin,

Koh­taan­ko koh­ta­lo­ni tä­nään?

Si­jal­lein pää­ni pai­nan,

Vie­lä­kö huo­men­na näh­dään?

Toi­si­naan vuo­tee­seen men­nes­sä,

pa­ho­lai­se­ni vä­hän vä­liä koh­taan.

Ei­vät­kö­hän kaik­ki ole,

mut­ta ru­koil­laan vie­lä kun voi­daan.

Elä­mää näh­ty ja elet­ty on,

kuin vil­li he­vo­nen au­ke­al­la har­maal­la.

Tuo­mit­set­ko mi­nut tyh­jään ti­laan,

vie­lä näin pie­nel­lä va­roi­tus­a­jal­la.

Ka­soit­tain ja ka­soit­tain ky­sy­myk­siä,

sil­ti mi­hin­kään ei ole var­maa vas­taus­ta.

En­täs jos mi­tään ei ole ole­mas­sa,

ja tämä kaik­ki on vain mie­li­ku­vi­tus­ta.

Mik­si äiti maan mi­nut tän­ne loi,

mikä on elä­män tar­koi­tus?

En tie­dä etkä si­nä­kään,

ol­koot se ikui­nen ar­voi­tus.