Viimeisiä ja ensimmäisiä

Tan­ja Var­ti­ai­nen

Eräs­tä sa­naa on vii­me viik­koi­na ho­et­tu abien kes­kuu­des­sa ah­ke­ras­ti. Vii­mei­nen ma­ti­kan­tun­ti, vii­mei­nen koe­viik­ko, vii­mei­nen kou­lu­päi­vä, vii­mei­nen lii­an var­hai­nen aamu­he­rä­tys. Maa­gi­nen sana pi­tää si­säl­lään pait­si rie­mua ja huu­maa­vaa va­paut­ta, myös hai­keut­ta ja vas­tuu­ta. Vii­meis­tä kou­lu­päi­vää seu­raa en­sim­mäi­nen ko­to­na vie­tet­ty luku­päi­vä. Kuu­los­taa aluk­si haus­kal­ta, mut­ta voin ko­ke­muk­ses­ta sa­noa, että hymy hyy­tyy ri­pe­äs­ti pöy­däl­le ka­sat­tua kir­ja­pi­noa ja hie­man lii­an op­ti­mis­ti­ses­ti laa­dit­tua luku­suun­ni­tel­maa tui­jo­tel­les­sa.

Lu­ki­on lä­hes­ty­es­sä lop­pu­aan koko tä­hän­as­ti­sen elä­män kes­tä­nyt tur­val­li­nen ja val­miik­si mie­tit­ty kou­lu­pol­ku on päät­ty­mäs­sä. Täs­sä ris­teyk­ses­sä ei ole kais­ta­o­pas­tei­ta eikä na­vi­gaat­to­ri­kaan osaa neu­voa oi­ke­aan osoit­tee­seen. On en­sim­mäis­tä ker­taa oi­ke­as­ti pää­tet­tä­vä itse omas­ta elä­mäs­tään ja löy­det­tä­vä ulos umpi­ku­jis­ta. Aja­tus on sa­mal­la kut­kut­ta­va ja hir­vit­tä­vä.

Joku tai­si jos­kus väit­tää lu­ki­o­vuo­sien ole­van sitä kuu­lui­saa elä­män pa­ras­ta ai­kaa. Sil­loin väi­te kuu­los­ti kum­mal­li­sel­ta, mut­ta näin jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na vii­me vuo­sis­sa on kiel­tä­mät­tä ol­lut puo­len­sa. Va­pauk­sien ja oi­keuk­sien mää­rä ajaa vie­lä vas­tuun ohi, elä­mä ei ole tur­han va­ka­vaa ja unel­mat tun­tu­vat odot­ta­van ai­van kul­man ta­ka­na. Lu­kio on heik­ko­päi­sen haa­vei­lun, it­sen­sä haas­ta­mi­sen ja löy­tä­mi­sen ai­kaa, jos sii­hen vain osaa suh­tau­tua oi­kein. Väi­tän, ett­ei yk­si­kään tuo­re yli­op­pi­las mars­si ke­vääl­lä Klas­si­kan oves­ta maa­il­mal­le sa­ma­na ih­mi­se­nä kuin tuli kol­me pit­kää vuot­ta sit­ten si­sään. Klas­sik­ka on teh­nyt pe­sän­sä jo­kai­sen kas­vat­tin­sa sy­dä­meen eikä ole läh­dös­sä siel­tä vä­hään ai­kaan. Toi­vot­ta­vas­ti se nä­kyy mei­dän jo­kai­sen elä­män­a­sen­tees­sa vie­lä vuo­sien­kin pääs­tä.

Non So­lum on ol­lut oman­lai­nen li­sän­sä mi­nun­kin kou­lu­tai­pa­leel­la­ni. Leh­den teko on ol­lut an­toi­saa, vaa­ti­vaa ja pal­kit­se­vaa, mut­ta nyt on abien aika jät­tää pe­rin­ne nuo­rem­mil­le ja kes­kit­tyä täy­si­päi­väi­ses­ti se­lät­tä­mään ylp­pä­ri­mör­kö­jä. Non So­lu­mis­sa tii­vis­tyy mie­les­tä­ni hie­nos­ti koko klas­si­kan aja­tus­maa­ilma: pe­rin­tei­tä tuu­le­te­taan roh­ke­as­ti, kui­ten­kaan an­ta­mat­ta alku­pe­räis­ten aja­tus­ten unoh­tua tai me­net­tää mer­ki­tys­tään. Lop­pu­tu­lok­ses­ta on help­po olla yl­peä.

Ih­mi­set, käy­tän­nöt ja aja­tuk­set vaih­tu­vat, eikä se ole heik­kous vaan elin­tär­keä voi­ma­vara. Taas ke­vääl­lä on yh­den mah­ta­van po­ru­kan aika teh­dä ti­laa uu­sil­le upeil­le klas­sik­ka­lai­sil­le ja läh­teä kat­so­maan, näyt­tää­kö maa­il­ma eri­lai­sel­ta uusi hat­tu pääs­sä.