Kyllä aallokko auttaa

Oli kau­nis päi­vä kuol­la. Kau­nein koko sii­hen­as­ti­ses­ta ke­säs­tä. Au­rin­ko hel­li kas­vo­ja ja läm­pö le­vi­si raa­joi­hin. Oli­si lai­tet­ta­va au­rin­ko­voi­det­ta, jott­en polt­tai­si nah­kaa­ni. En tah­to­nut näh­dä etee­ni au­rin­gos­ta sä­tei­le­vän kirk­kau­den ta­kia. Oli­si pian pu­jo­tel­ta­va au­rin­ko­la­sit hiuk­sis­ta­ni, jot­ta sai­sin ne suo­jak­si.
Sei­sos­ke­lin bus­si­py­sä­kil­lä, ja odot­te­lin kus­kin oh­jaa­van au­ton­sa etee­ni. Nou­si­sin kyy­tiin ja mat­kus­tai­sin lä­him­mäl­le ran­nal­le. Kus­ki saa­pui ja minä nou­sin kyy­tiin. Ol­les­sa­ni mak­sa­mas­sa lip­pu­a­ni, huo­ma­sin,että lom­pak­ko­ni oli­kin tyh­jää täyn­nä. Ei­hän sitä il­man ra­haa voi­nut mat­kus­taa bus­sil­la. Nou­sin kyy­dis­tä ja läh­din jat­ka­maan mat­kaa­ni kä­vel­len. San­daa­li­ni hier­si­vät jal­ko­ja­ni. Pää­tin heit­tää ne lauk­kuun ja tep­su­tel­la avo­ja­loin mää­rän­pää­hä­ni.

En ol­lut asu­nut kau­pun­gis­sa vie­lä kau­he­an pit­kään, jo­ten en oi­ke­as­taan tun­te­nut paik­ko­ja. Olin pyy­tä­nyt pi­dem­pään kau­pun­gis­sa asu­neil­ta apua. Näy­tin heil­le kart­taa ja osoi­tin, mis­sä päin ko­ti­ni oli. “Mis­sä päin oli­si lä­hin uima­ran­ta meil­tä kat­sot­tu­na?”, olin ky­sel­lyt, “Mie­le­ni te­ki­si käy­dä sil­loin täl­löin pie­nel­lä pu­lah­duk­sel­la”.

Yksi van­hem­pi rou­va oli hy­vin avu­li­as. Hän ker­toi mi­nul­le mis­tä löy­täi­sin et­si­mä­ni ja ru­pat­te­li het­ken nii­tä näi­tä. Kii­tin koh­te­li­aas­ti, ja pa­hoit­te­lin, että mi­nun oli nyt men­tä­vä. Ei mi­nul­la oi­ke­as­taan mi­hin­kään kii­re ol­lut. En vain ha­lun­nut jää­dä jut­te­le­maan ven­to­vie­rail­le. Kart­ta oli edel­leen lau­kus­sa­ni, kun kä­ve­lin ran­taa koh­ti.

Ran­nal­le pääs­ty­ä­ni ha­lu­sin le­väh­tää het­ki­sen. Las­kin lauk­ku­ni val­koi­seen hiek­kaan ja kai­voin siel­tä esil­le pyyh­kee­ni ja kark­ki­pus­sin lo­pun. Naut­ti­sin täs­tä het­kes­tä vie­lä hie­man ja jat­kai­sin sit­ten mat­kaa eteen­päin. Pyy­het­tä kai­va­es­sa­ni, pu­to­si avai­me­ni­kin lau­kus­ta ja ne jäi­vät pys­tyyn hiek­kaan. Oli­sin voi­nut jät­tää ne sii­hen­kin. Ei­hän sil­lä kui­ten­kaan oli­si ol­lut mi­nul­le mer­ki­tys­tä. Pää­tin kui­ten­kin pen­koa sil­mä­lasi­ko­te­lo­ni esil­le lau­kus­ta­ni ja lai­toin avai­me­ni sin­ne. Las­kin au­rin­ko­la­si­ni­kin ko­te­loon ja sul­jin sen hie­no­va­rai­ses­ti. Ke­vy­el­lä liik­keel­lä pii­lo­tin ko­te­lon ta­kai­sin lauk­ku­ni poh­jal­le. Pil­vet oli­vat päät­tä­neet li­pua au­rin­gon eteen.

Pie­ni tyt­tö juok­si ohit­se­ni ker­ran toi­sen­sa jäl­keen kan­ta­en mil­loin mi­tä­kin. Jos­kus hä­nel­lä oli pie­ni syli täyn­nä sim­pu­koi­ta, vä­lil­lä vaa­le­an­pu­nai­nen äm­pä­ri täyn­nä hiek­kaa. Seu­ra­sin hil­jaa hä­nen tou­hu­a­mis­taan. Hän vil­kai­si mi­nuun ja kii­ruh­ti äi­tin­sä luok­se. Huo­ma­sin hä­nen kuis­kut­te­le­van jo­tain äi­dil­leen ja osoit­ta­van mi­nua. Pian hän kii­ruh­ti luok­se­ni täy­del­li­sen si­leä, hoh­ta­van val­koi­nen kivi kou­ras­saan. Hän ojen­si sitä mi­nul­le ja sa­noi, “Älä ole su­rul­li­nen”. Sii­nä vai­hees­sa huo­ma­sin sil­mä­kul­mas­ta­ni vie­räh­te­le­vän kyy­ne­lei­tä, jot­ka va­lui­vat pos­kel­le­ni. “Ei, en ole­kaan. Me­ne­hän nyt jat­ka­maan leik­ke­jä­si, äi­ti­si huo­les­tuu vie­lä”. Tyt­tö hy­mäh­ti tyy­ty­väi­se­nä ja kii­ruh­ti äi­tin­sä luok­se hymy kor­vis­sa. Muis­tin kuin­ka pie­ni poi­ka­ni kan­toi mi­nul­le aina rik­ki­näi­sen kom­pas­sin kun olin su­rul­li­nen. Tie­tä joh­dat­ta­maan, ett­en eksy su­ruun. Niin hän sitä oli pe­rus­tel­lut.

Kat­soin ai­kaa iso­i­sä­ni van­has­ta tas­ku­kel­los­ta, jon­ka olin na­pan­nut yö­pöy­däl­tä mu­kaa­ni. Aika ei kui­ten­kaan mer­kin­nyt mi­nul­le mi­tään. Kat­se­lin ko­ris­teel­lis­ten vii­sa­rien lii­ket­tä ja las­kes­ke­lin hil­jaa ohi kul­ke­via se­kun­te­ja. Pyö­rit­te­lin ho­peis­ta kel­loa kä­sis­sä­ni ja tun­nus­te­lin sor­men­päil­lä­ni sen ko­ris­teel­lis­ta pin­taa. Kel­lo toi mie­lee­ni van­hat ajat iso­isän kans­sa. Hän oli ol­lut mi­nul­le erit­täin tär­keä, kuin isä­nä poi­kan­sa ti­lal­la.

Nou­sin ylös ja kä­ve­lin nilk­ko­ja­ni myö­ten ve­teen. Jat­koin, kun­nes ve­den pin­ta läik­kyi pol­vi­tai­pei­ta­ni vas­ten ja py­säh­dyin. Olin na­pan­nut lau­kus­ta­ni mu­kaa­ni valo­ku­van. Se oli per­he­pot­ret­ti vii­me jou­lul­ta. Ku­vas­sa olim­me kaik­ki on­nel­li­sia ja elos­sa. Re­päi­sin valo­ku­van kah­tia ja hei­tin pa­la­set tuu­len kan­net­ta­vak­si. As­te­lin rau­hal­li­ses­ti yhä sy­vem­mäl­le ja sy­vem­mäl­le ve­teen, enkä kat­so­nut enää taak­se­ni. Tuu­li tart­tui olki­hat­tuu­ni ja kul­jet­ti sen ran­taan.

Iri Sota­rau­ta