Juuret

Kärpäsiä. Kärpäsiä silmissä, kärpäsiä suussa, kärpäsiä kasvoilla.

Oli ku­lu­nut viik­ko ja hän sei­soi yk­sin aat­teis­saan kau­pun­gin ulko­puo­lel­la ole­val­la asuin­a­lu­eel­la. Af­rik­ka oli koh­del­lut hän­tä kal­toin. Se ei ol­lut ker­to­nut hä­nel­le, että tääl­lä näh­dään näl­kää nään­ty­en. Se ei myös­kään las­ke­nut vä­lil­lä var­joa ihoa re­pi­vän au­rin­gon­va­lon pääl­le, vaan ar­mot­to­mas­ti paah­toi hä­nen pin­taan­sa. Epä­mää­räi­set hyön­teis­ten si­ri­tyk­set esit­ti­vät sin­fo­ni­aan­sa au­ti­ol­la au­ki­ol­la, kah­den savi­ma­jan vä­lis­sä. Hä­nen jal­kan­sa ei­vät suos­tu­neet hie­vah­ta­maan sent­ti­ä­kään. Kul­ku­koi­ra, ken­ties jon­kin per­he­pa­ran ko­din­var­ti­ja, jol­kut­ti hä­nen ohit­seen.

Kärpäsiä, kärpäsiä koiran silmissä, koiran suussa, koiran kasvoilla.

Aa­mun ruo­at ki­pu­si­vat tik­kai­ta hä­nen kur­kus­saan, mut­ta käsi ehti suul­le. Yksi ky­län nai­sis­ta kä­ve­li vel­tos­ti hä­nen ohit­seen, kun­ni­ak­kaas­ti kan­ta­en vesi­tyn­ny­riä pään­sä pääl­lä. Hän miet­ti pit­kään tar­joi­si­ko apu­aan, mut­ta päät­ti että hän louk­kai­si ken­ties nai­sen it­se­näi­syyt­tä jo en­nen kie­li­muu­rin vä­liin tu­le­mis­ta. Ja­lat al­koi­vat he­rä­tä päi­vä­u­nil­taan ja tie pit­kin pö­lyis­tä hiek­ka­tie­tä jat­kui. Hän kat­soi taak­seen ja veli sei­soi rau­ni­oil­la. ”Tä­hän ra­ken­ne­taan ta­lo­ja”, isä oli ker­to­nut ai­em­min päi­väl­lä. Il­mei­ses­ti jot­kut savi­maja­ky­län asuk­kais­ta me­net­täi­si­vät paik­kan­sa, hän ei ol­lut ai­van var­ma – kuun­te­le­mi­nen­kin on vai­ke­aa täs­sä hel­tees­sä. Miks­ei Af­rik­ka ker­to­nut en­nen, mi­ten epä­rei­lua elä­mä on?

Se­kun­nit tun­tui­vat tun­neil­ta, kun hän py­säh­tyi jäl­leen ky­län pääs­sä ole­van kie­lek­keen reu­nal­le. Mi­kään ei tun­tu­nut sa­mal­ta kuin raa­pi­va, tuu­le­va hiek­ka hä­nen ihol­laan sinä het­ke­nä. Ku­kaan ei voi­nut kuis­ka­ta hä­nen kor­vaan­sa ulko­maa­lai­sia sa­no­ja sa­mal­la ta­val­la, kuin tuu­len mu­ka­na kan­tau­tu­vat ky­lä­läis­ten ää­net.
Mi­kään ei voi­nut kor­va­ta tätä het­keä Ad­dis Abe­ban ulko­puo­lel­la, jos­sa au­rin­ko ja sen lap­set ker­toi­vat hä­nel­le Af­ri­kan sa­noin: ”Tätä elä­mä on”.

Hän tuu­dit­tau­tui aja­tuk­seen pa­rem­mas­ta tu­le­vas­ta, ken­ties asi­at vie­lä muut­tui­si­vat. Isä huu­si hä­nel­le kau­kaa, mut­ta ja­lat juur­tui­vat maa­han. Hä­nes­tä tun­tui että hän tar­vit­si tätä hiek­kaa ja­lois­saan, hiek­ka hän­tä. Juu­ret maa­han kul­ke­vat hä­nen suo­nis­saan, vä­rit­tä­en hä­net eti­o­pi­a­lai­sel­la ve­rel­lä. Veri. Hän hais­toi ver­ta.

Hän kään­tyi ym­pä­ri ja lii­ke tun­tui pai­na­val­ta.

Han­na Fi­se­ha