Päättymätön tunti

Tun­tui, että aika ei liik­ku­nut lain­kaan. Kel­lon kuu­li ti­kit­tä­vän, mut­ta vii­sa­rit ei­vät suos­tu­neet ete­ne­mään. Kaik­ki oli sei­sah­tu­nut­ta ja luok­ka­huo­ne jä­tät­ti pai­koil­laan. Tun­tui, ett­ei kir­ku­va palo­hä­ly­tin­kään pys­tyi­si he­rät­tä­mään tork­ku­via op­pi­lai­ta. Ik­ku­nas­ta näki syys­tuu­leen rie­pot­te­le­van pui­ta, re­pien nii­den leh­tiä ja sa­teen piis­kaa­van maa­ta. Har­maa tai­vas uh­kai­li jy­räh­te­le­mäl­lä vä­hän vä­liä, kun kir­kas valo viil­si sa­mal­la tai­vas­ta. Ik­ku­naa vas­ten ro­pi­se­vat vesi­pi­sa­rat tuu­dit­ti­vat op­pi­lai­ta vain enem­män uneen.

Sama het­ki tois­tui uu­del­leen ja uu­del­leen. Opet­ta­ja la­te­li lat­teuk­si­aan ja ru­koi­li op­pi­lai­ta osal­lis­tu­maan, ole­maan ak­tii­vi­sia. Jopa etu­rivi tun­tui nuok­ku­van hor­rok­ses­sa. Taka­rivi oli kup­sah­ta­nut jo en­sim­mäi­sen vii­den mi­nuu­tin jäl­keen. Sep­po nuk­kui ja rö­hi­si kuor­sa­tes­saan, kuo­lan va­lu­es­sa pos­kel­la. Reet­ta nä­pyt­te­li pu­he­lin­taan pii­los­sa pöy­dän alla, ai­van kuin her­ra Män­tys­tä, tätä kou­lun mo­nel­la tut­kin­nol­la höys­tet­tyä leh­to­ria, kiin­nos­tai­si lop­pu­jen lo­puk­si kuka jak­saa kiin­nos­tua kurs­sis­ta. En ym­mär­rä, mi­ten Män­ty­nen jak­saa raa­hau­tua vuo­tees­taan ja suun­na­ta kou­lul­le joka päi­vä. Kär­rä­tä it­sen­sä 30 kilo­met­rin pääs­tä ja viet­tää seit­se­män tun­tia vas­ta­ha­kois­ten las­ten kans­sa. Kel­lo tork­kui op­pi­lai­den kans­sa. Se ei jak­sa­nut liik­kua tai sit­ten sitä ei vain kiin­nos­ta­nut ja se ha­lu­si mui­den kär­si­vän hä­nen kans­saan täs­tä ma­te­le­vas­ta tun­nis­ta.

Vat­sa­ni al­koi mou­ru­a­maan. Pys­tyin mais­ta­maan kou­lun höy­ry­ä­vän pata­pais­tin kie­lel­lä­ni. Näl­kä ja vä­sy­mys kamp­pai­li­vat, kum­pi voit­tai­si tais­te­lun ja val­tai­si ke­ho­ni. 20 jäl­jel­lä ole­vaa mi­nuut­tia tun­tui­vat le­vi­ä­vän ko­ko­nai­sek­si päi­väk­si. ”Tik, tok, tik, tok”, kel­lo ilk­kui. Yri­tin tais­tel­la riip­pu­via sil­mä­luo­mi­a­ni vas­taan. Nii­den voi­ma kui­ten­kin voit­ti mi­nut. Pai­nuin sy­vään uneen. En kuul­lut enää mui­ta, en Se­pon rö­hi­nää, en Ree­tan ki­kat­te­lua vies­teil­le poi­ka­ys­tä­väl­tään enkä Män­ty­sen jat­ku­vaa ne­nän niis­tä­mis­tä. Tai­vaan jy­ri­nä rau­hoit­ti kai­kes­sa pe­lot­ta­vuu­des­saan. Syys­tuu­len mu­ka­na kou­luun las­keu­tui tal­vi­uni, joka ei tun­te­nut sää­liä op­pi­lai­ta eikä opet­ta­jia koh­taan.

Lui­sa Mäk­lin