Poika maistoi suolan suussaan. Sitä oli mennyt nieluun saakka, se poltteli silmiä ja pahensi kipua käsivarren syvässä haavassa, joka tulvi verta. Poika repi jo repaleisen t-paidan päältään ja sitoi sen käsivarteensa rauhoittamaan pulppuavaa veren vuotoa. Hiekka pisteli haavaisissa varpaissa. Sydän sykki kovempaa kuin koskaan saaden kaikki suonet pullottamaan pojan heiveröisessä vartalossa. Hän istui rannassa, meren pahoinpitelemänä, voimattomana. Valokuva äidistä oli repeytynyt ja merivesi oli levittänyt kuvan värit saaden äidin näyttämään täysin tuntemattomalta. Suolaista vettä alkoi tulvimaan pojan silmäkulmista.
Taivas oli sysimusta, kuu oli piiloutunut harmaan verhon taakse, pimeys tuntui painostavalta ja uhkaavalta. Eteen ei nähnyt vaikka joka ikinen aisti pojan ruumissa oli valppaana. Hän kuuli toiset miehet kauempana. He huusivat toisilleen, kiroilivat ja itkivät heidän laivansa haaksirikkoutumista. Heidän ainoan pelastuksensa hukkumista. Poika istui yksin hiekassa, hän halusi olla yksin, hän ei kaivannut syytöksiä eikä käskyjä siitä mitä olisi pitänyt tai tulisi tehdä. Elämä osasi olla epäreilua. Poika painoi pään käsiinsä ja antoi silmien vuotaa loputtomasti.
Matka Syyriasta oli alkanut monta viikkoa sitten, eikä sille näyttänyt tulevan loppua. Pakomatka oli muuttunut painajaiseksi taivaan muuttuessa mustaksi yllyttäen meren tappeluun veneen kanssa. Yrityksistä huolimatta joukko seisoi nyt rannalla ilman mitään, ei ruokaa, vaatetta, rahaa, ei yhtikäs mitään. Meri ympäröi poikaa. Se tuntui vaanivan seuraavaa saalistaan eläimen tavoin. Poika näki saalistajan silmien kiiluvan meren pinnassa. Ehkä se oli vain kuun heijastus, poika ajatteli. Silmät loistivat kuitenkin pimeydessä. Kohta se aukaisisi kitansa ja veisi pojan pureskelematta, tuntematta sääliä, nauttien kylläisyyden tuomasta tunteesta. Poika oli nyt vapaata riistaa, puolustuskyvyttömänä, väsyneenä. Ensimmäisestä ottelusta poika oli selvinnyt täpärästi, eikä hän halunnut haastaa tätä eläintä uudestaan.
Poika katsoi karttaansa, johon oli merkinnyt matkansa punaisella tussilla. Vesi oli sotkenut senkin. Matka, jonka poika oli päättänyt tehdä unelmansa toteuttamiseksi. Hän halusi olla vapaa, hän ei halunnut enää pelätä. Kuitenkin nyt hän oli enemmän loukussa kuin koskaan ennen. Meren vankina, loputtoman veden piirittämänä. Suolavettä valui silmäkulmista, poskia pitkin huulille, josta poika nieleksi itselleen parhaillaan suolan yliannostusta. Meri oli varas. Se oli niellyt hänen säästönsä, hänen veneensä, sekä pojan viimeiset voiman rippeet. Meri oli ryöstänyt pikkusiskon jo ennen pakomatkaa ja äidistä ei ollut tietoakaan. Meri sekoitti pojan pään. Se ilkkui pojan voimattomuutta vastaan, sylki päin kasvoja ja kuin pahin koulukiusaaja repi pojan päältä tämän arvostuksen itseään kohtaan. Itkulle ei tullut loppua.
Meri jyrisi lisää solvauksia poikaa päin, saaden tämän raivon partaalle. Poika syytti merta varkaaksi, pahoinpitelijäksi ja ennen kaikkea murhaajaksi. Tästä hurjistuneena aallot voimistuivat. Meri oli vienyt pojalta kaiken. Millään ei ollut enää merkitystä. Hän katsoi merta suolaisten kyyneleiden läpi. Hän nousi, jättäen kuvan äidistä hiekalle ja suuntasi merelle. Aallot pärskivät pojan vartaloa vasten. Ne olivat voimakkaat, väkivaltaiset. Suu, nenä, korvat täyttyivät suolalla. Syvät haavat anelivat armahdusta, mutta poika oli tehnyt päätöksen. Poika riuhtoi itseään syvemmälle viimeisillä voimillaan. Hän painautui veden alle, eikä koskaan noussut pintaan.
Luisa Mäklin
Non SolumLokakuu 2015 - Luovuuden lumo25.8.2015