Terveisiä Ranskasta – Vaihtari Emma Roposen haastattelu

Olen 17-vuo­ti­as lu­ki­o­lai­nen Klas­si­kas­ta. Täl­lä het­kel­lä olen lu­ki­os­sa siis toi­sel­la luo­kal­la. Vaih­toon läh­din tän­ne Rans­kaan vä­hän yli kuu­kau­si sit­ten, eli kak­si viik­koa sen jäl­keen, kun kuo­pi­o­lai­sil­la oli al­ka­nut kou­lu. Tä­män het­ki­sen per­hee­ni koti si­jait­see Sucy-en-Brie ni­mi­ses­sä kau­pun­gis­sa, Val-de-Mar­nen alu­eel­la. Mat­kaa tääl­tä Pa­rii­siin on vain noin 30 mi­nuut­tia, ja met­rol­la­kin pää­see pai­kas­ta riip­pu­en pe­ril­le 1-1,5 tun­nin ajas­sa. Ko­ti­ni on ihan kou­lu­ni vie­res­sä, jo­ten kou­lun­kin pää­sen vai­vat­to­mas­ti pa­ris­sa mi­nuu­tis­sa.

Mi­ten ja mitä kaut­ta pää­dyit juu­ri sin­ne vaih­toon?

Vaih­toon läh­din Ro­ta­ryn nuo­ri­so­vaih­don kaut­ta. Ro­ta­rys­ta olin kuul­lut ai­kai­sem­min hy­vää isä­ni tut­ta­va kaut­ta. Ha­kies­sa­ni vaih­toon osal­lis­tuin 7 muun kuo­pi­o­lai­sen kans­sa haku­ti­lai­suu­teen, jos­sa mei­tä haas­ta­tel­tiin, ja eng­lan­nin kie­len tai­tom­me tes­tat­tiin. Haku­ti­lai­suu­des­sa saim­me myös ker­toa, mi­hin mai­hin ha­lu­ai­sim­me. Top 4 lis­ta­ni si­säl­si USA:n, Aust­ra­li­an, Rans­kan ja Ka­na­dan. En siis pääs­syt yk­kös- enkä kak­kos­toi­ve­maa­ha­ni. Tämä se­li­tet­tiin sil­lä, että ky­sei­siin mai­hin pää­see niin pal­jon, kuin siel­tä tu­lee vaih­dos­sa. Esi­mer­kik­si USA:sta ei hir­ve­äs­ti ih­mi­siä Suo­meen tule, jo­ten Suo­mes­ta­kaan ei pää­se yh­tään sen enem­pää ih­mi­siä USA:han, kuin mitä siel­tä tu­lee Suo­meen.

Rans­kaan­kin mei­tä suo­ma­lai­sia oli me­nos­sa sa­mal­la len­nol­la mi­nun li­säk­si vain kak­si muu­ta, jo­ten ole­tet­ta­vas­ti suo­ma­lai­sia vaih­ta­rei­ta ei muu­ten­kaan pal­joa Rans­kas­sa ole. Ei siis ai­na­kaan Ro­ta­ryn kaut­ta tul­lei­ta. Aluk­si en ol­lut ko­vin in­nois­sa­ni Rans­kaan läh­dös­tä, kos­ka olen ha­lun­nut aina pääs­tä Ame­rik­kaan asu­maan. Pik­ku hil­jaa äly­sin kui­ten­kin Rans­kaan tu­lon hy­vät puo­let. Opin ni­mit­täin vih­doin­kin rans­kaa, ja pää­sen maa­han, mi­hin en tu­li­si luul­ta­vas­ti kos­kaan omal­la ajal­la edes loma­mat­kal­le läh­te­mään, vaik­ka kuin­ka maas­ta pi­täi­sin.

Mi­ten on men­nyt tä­hän asti?

Tä­hän asti on men­nyt kyl­lä hy­vin. Ei tule ai­na­kaan äk­ki­sel­tään mie­leen mi­tään va­lit­ta­mi­sen ai­het­ta. Erään tut­ta­va­ni ka­ve­ri läh­ti myös täs­sä syk­syl­lä vaih­toon jon­kun toi­sen jär­jes­tön kaut­ta, ja tu­li­kin sit­ten kuu­kau­den si­säl­lä ta­kai­sin Suo­meen. Syy­nä oli kuu­lem­ma huo­no isän­tä­per­he. Täl­lais­ta on­gel­maa ei on­nek­si Ro­ta­ryn kaut­ta läh­det­tyä ole vie­lä tul­lut vas­taan. Oma isän­tä­per­hee­ni on erit­täin mu­ka­va ja ys­tä­väl­li­nen mi­nua koh­taan, enkä ole kuul­lut muil­ta­kaan kuin hy­vää sa­not­ta­vaa hei­dän per­heis­tään. Voin sa­noa, että har­mit­taa jou­tua vaih­ta­maan per­het­tä puo­li­vä­lis­sä vuot­ta, kos­ka pi­dän jo nyt yh­den kuu­kau­den jäl­keen ny­kyi­ses­tä per­hees­tä­ni to­del­la pal­jon. En kui­ten­kaan epäi­le, ett­eikö toi­nen­kin per­hee­ni oli­si mu­ka­va. Ka­ve­rei­ta olen tääl­lä jo saa­nut, ja tu­len hei­dän kans­saan hy­vin toi­meen. Ka­ve­rien saa­mi­nen on hel­pot­ta­nut huo­mat­ta­vas­ti elä­mään so­peu­tu­mis­ta tääl­lä, kun ei ole kou­luun me­no­a­kaan tur­haan tar­vin­nut jän­nit­tää.

Mitä kuu­luu si­nun ta­val­li­seen päi­vään?

Nor­maa­lei­na kou­lu­päi­vi­nä he­rään jos­kus puo­len seit­se­män ja yh­dek­sän vä­lil­lä riip­pu­en sii­tä, mo­neen­ko meno mi­nul­la on/onko muil­la sel­lai­sia tun­te­ja, joil­le mi­nun ei tar­vit­se osal­lis­tua. Maa­nan­tai­sin ja tors­tai­sin mi­nul­la on yhtä­jak­soi­ses­ti kou­lua kah­dek­sas­ta vii­teen. Vä­lis­sä ai­noi­na tau­koi­na ovat kel­lo kym­me­nen ja kol­men pit­kät väli­tun­nit, ja kel­lo yh­del­tä al­ka­va tun­nin mit­tai­nen ruo­ka­tun­ti. Oppi­tun­nit kes­tä­vät tääl­lä il­mei­ses­ti 50 mi­nuut­tia, mut­ta en it­sek­kään ole vie­lä­kään ai­van var­ma asi­as­ta. Oppi­tun­tien vä­lis­sä on 5 mi­nuu­tin siir­ty­mis­tau­ko. Tun­tien vä­lis­sä ei siis ole kau­he­as­ti ai­kaa hen­gai­le­maan mis­sään, kos­ka par­haas­sa ta­pauk­ses­sa seu­raa­va tun­ti saat­taa olla kou­lun toi­ses­sa pääs­sä, jon­ne kä­ve­ly kes­tää ih­mis­mas­sois­ta joh­tu­en sen vii­ti­sen mi­nuut­tia. Tiis­tait, kes­ki­vii­kot ja per­jan­tait ovat on­nek­si hel­pom­pia. Tiis­tai­sin ja per­jan­tai­sin oi­kei­ta oppi­ai­nei­ta mi­nul­la on vain pa­rin tun­nin edes­tä (per­jan­tai­sin on aa­mui­sin myös kak­si tun­tia lii­kun­taa), ja kes­ki­viik­koi­sin kaik­ki pää­se­vät ko­tiin kel­lo 12, kos­ka kes­ki­viik­ko­ilta­päi­vät on va­rat­tu kou­lun har­ras­tus­klu­bei­hin osal­lis­tu­mi­seen, tai muu­al­le har­ras­tuk­siin me­ne­mi­seen.

Kes­ki­viik­ko­il­lat vie­tän host äi­ti­ni kans­sa Ro­ta­ry­ta­paa­mi­sis­sa, jois­sa yleen­sä vain kes­kus­tel­laan nii­tä näi­tä ja na­pos­tel­laan, mut­ta jos­kus pää­sem­me myös jo­hon­kin mu­se­oon käy­mään tai hie­nom­paan ra­vin­to­laan syö­mään. Kou­lun jäl­keen me­nen yleen­sä suo­raan ko­tiin, ja syön jo­tain väli­pa­laa. En ole ni­mit­täin vie­lä­kään tot­tu­nut rans­ka­lais­ten ta­paan syö­dä yh­del­tä lou­naal­la ja seu­raa­van ker­ran il­lal­li­sel­la kah­dek­san ai­kaan. Il­tai­sin har­joit­te­len hos­ti­sä­ni kans­sa rans­kaa kir­joit­ta­mal­la pari lau­set­ta ylös vih­koon, ja kat­so­mal­la pari­kym­men­tä mi­nuut­tia kel­lo kah­dek­san uu­ti­sia. Tä­män li­säk­si saa­tan kat­soa jon­kun elo­ku­van Netf­li­xis­tä käyt­tä­en rans­kan kie­li­siä teks­ti­tyk­siä. Ka­ve­rei­ta ei vii­kol­la kau­he­am­min ehdi näh­dä, kos­ka kou­lu­päi­vät ovat niin pit­kiä, ja ka­ve­reil­le­ni on koti­teh­tä­viä hoi­det­ta­va­na. It­se­hän en koti­teh­tä­viä tee, kos­ka en tun­neil­la muu­ten­kaan kau­he­as­ti näe vai­vaa min­kään eteen, kos­ka ope­tus­ta on mel­kein mah­do­ton­ta ym­mär­tää. Yleen­sä tun­neil­la siis puu­hai­len omi­a­ni, eli tor­kun tai luen jo­tain Rans­kaan mu­ka­na­ni tuo­maa kir­jaa. Har­ras­tuk­si­a­kaan en ole vie­lä eh­ti­nyt aloit­taa, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti täs­sä pää­si­sin vih­doin aloit­ta­maan ai­na­kin sa­lil­la käy­mi­sen. Lau­an­tai­sin ja per­jan­tai-il­tai­sin saan teh­dä mitä hu­vit­taa, eli olla ka­ve­rei­den kans­sa, tai läh­teä jon­ne­kin. Sun­nun­tai­ta taas vie­te­tään yleen­sä per­heen kes­ken, eli men­nään ihai­le­maan Pa­rii­sia.

Mi­ten pal­jon olet op­pi­nut kiel­tä? 

Ku­ten jo mai­nit­sin, en tän­ne tul­les­sa­ni osan­nut rans­kaa juu­ri ol­len­kaan. Toki olin lu­ki­on alus­sa syk­syl­lä käy­nyt en­sim­mäi­sen rans­kan­kurs­sin, mut­ta ky­sei­sen kurs­sin asi­at unoh­tui­vat hel­pos­ti puo­len vuo­den ku­lu­es­sa. Yri­tin en­nen läh­töä ker­tail­la sa­no­ja ja lau­sei­ta, mut­ta ei sii­tä mi­tään tul­lut. On­nek­si isän­tä­per­hee­ni pu­huu kui­ten­kin hie­man eng­lan­tia, mis­tä oli alus­sa to­del­la pal­jon apua, kun yri­tin so­peu­tua uu­teen maa­han ja per­hee­seen. Ka­ve­ri­ni­kin pu­hu­vat hie­man eng­lan­tia, mut­ta on hel­pom­pi kaik­kien kan­nal­ta, että he pu­hu­vat seu­ras­sa­ni rans­kaa, jol­loin hei­dän ei tar­vit­se miet­tiä joka ikis­tä sa­naa, ja minä opin sa­mal­la rans­kaa. Ai­noa on­gel­ma hos­ti­sä­ni mie­les­tä on, että olen per­fek­ti­o­nis­ti kie­len op­pi­mi­sen suh­teen. En us­kal­la sa­noa lau­set­ta, jos en ole 100 % var­ma, sa­non­ko kai­ken oi­kein. Tämä hi­das­taa hie­man op­pi­mis­ta­ni, mut­ta ta­ka­na on vas­ta 1 kuu­kau­si, jo­ten ei­kö­hän se pu­hu­mi­nen­kin siel­tä pe­räs­tä tule. Mitä ero­ja on Rans­kal­la ja Suo­mel­la? Isoin ja ns. han­ka­lin asia, mi­hin tääl­lä on pi­tä­nyt so­peu­tua, on ol­lut ruo­kai­lu­ryt­mi. Suo­mes­sa to­tuin syö­mään 5 ker­taa päi­väs­sä, mut­ta tääl­lä ih­mi­set syö­vät hä­din tus­kin sen kol­me ker­taa päi­väs­sä. Lou­naan ja il­lal­li­sen vä­lil­lä ei siis var­si­nai­ses­ti kuu­lui­si syö­dä sitä väli­pa­laa, jon­ka minä syön, jos ei ole ”pik­ku­lap­si”. Ja il­lal­lis­ta saa vas­ta kah­dek­san ai­kaan, vii­kon­lop­puisin myö­hem­min. Ero­ja on myös kou­luis­sa. Ai­na­kin oma kou­lu­ni tun­tuu Klas­si­kan jäl­keen to­del­la al­keel­li­sel­ta. Kaik­ki asi­at ko­pi­oi­daan tau­lul­ta, eikä dia­e­si­tyk­sis­tä, tai kan­kaal­le hei­jas­te­tul­ta pa­pe­reil­ta, kos­ka luok­ka­huo­neis­sa ei yk­sin­ker­tai­ses­ti ole mi­tään hie­nouk­sia tau­lun li­säk­si. Eikä tie­to­ko­nei­ta­kaan voi mi­ten­kään kau­he­an uu­sik­si sa­noa. Olen kui­ten­kin jul­ki­ses­sa kou­lus­sa, jo­ten tämä on ym­mär­ret­tä­vää. Yk­si­tyi­ses­sä kou­lus­sa oli­si opis­ke­lu­ym­pä­ris­tö luul­ta­vas­ti ai­van eri­lai­nen. Myös kou­lu­jär­jes­tel­mä on to­del­la eri­lai­nen. Suo­mes­sa lu­ki­ois­sa saam­me va­li­ta, mitä opis­ke­lem­me, olim­me­pa sit­ten hy­viä ky­sei­ses­sä ai­nees­sa tai emme, oma­pa­han on va­lin­tam­me. Rans­kas­sa op­pi­lai­den puo­les­ta pää­te­tään, mitä he opis­ke­le­vat. Op­pi­laat on ja­et­tu tai­to­jen pe­rus­teel­la kol­meen eri asi­oi­ta pai­not­ta­vaan opis­ke­lu­ryh­mään; Tie­tei­siin, jo­hon me­ne­vät kaik­ki ma­te­ma­tii­kas­sa hy­vät opis­ke­li­jat, kir­jal­li­suu­teen, jo­hon me­ne­vät kaik­ki rans­kas­sa ja kie­lis­sä hy­vät opis­ke­li­jat, ja so­si­aa­li­e­ko­no­mi­aan, jo­hon me­ne­vät kaik­ki sil­tä vä­lil­tä. So­si­aa­li­e­ko­no­mia on siis ole­tet­ta­vas­ti­kin eni­ten opis­ke­li­joi­ta si­säl­tä­vä ryh­mä. It­se­kin opis­ke­len täl­lä het­kel­lä ky­sei­ses­sä ryh­mäs­sä. Jo­tain sa­maa suo­ma­lai­sil­la ja rans­ka­lai­sil­la kou­luil­la kui­ten­kin on: Wil­ma. Ja mitä rans­ka­lai­siin tu­lee, on erot­ta­va­na te­ki­jä­nä ai­na­kin iso nenä, jon­ka suu­rin osa rans­ka­lai­sis­ta omis­taa. Vaa­le­a­hiuk­si­se­na ero­tun myös hy­vin rans­ka­lai­sis­ta, jois­ta 99 % on rus­ke­a­hiuk­si­sia.

Li­sää Em­man kuu­lu­mi­sia Rans­kas­ta voi lu­kea hä­nen blo­gis­taan osoit­tees­ta:

rans­kan­lei­paa.blogs­pot.fi

Teks­ti: Emma Ro­po­nen, Anu Ran­ta­ma

Ku­vat: Emma Ro­po­nen