Vuosi sitten lääkäri totesi akillesjänteeni tulehtuneen. Hän määräsi minulle kuukauden liikuntakiellon ja syksyn kisat tulisi jättää väliin. Kyse tuntui olevan kenties jopa loppuelämäni juoksulenkeistä ja treeneistä. Myönnän, että hetkeksi minun täytyi oikeasti pysähtyä miettimään. Pitäisinkö kuukauden liikuntatauon ja jättäisin muutamat kisat väliin vai treenaisin nyt, enkä juoksisi ehkä enää koskaan? Vaikka alkusyksy tuntui maailmanlopulta liikuntakiellon kulumista odotellessa, avautui siinä monta asiaa. En toivonut mitään muuta kuin että saisin pyöräillä kouluun ja puuskuttaa väsyneenä lenkkipolulla. Pakkopysähdys sai minut ajattelemaan.
Suoritusyhteiskunnassa yhä useampi porhaltaa tarkasti aikataulutetusta tehtävästä toiseen – pysähtymättä miettimään, miten arvokasta tasapaksu arki itse asiassa on. Tavallinen arki on nykyisin aliarvostettua. Kaiken tulisi olla erikoista, ainutlaatuista ja yllättävää aina aamumuroista lenkkikenkiin. Suomalaisten arkipäivistä on tullut vain selviytymistä päivästä toiseen ja ainoa valopilkku tulevaisuudessa on muutaman kuukauden päässä oleva lomaviikko. Lomien mukavuutta kieltää tuskin kukaan, mutta ne ovat vain mansikoita kakun päällä.
Jos oma arki ei miellytä, kannattaa pysähtyä hetkeksi. Suurin osa elämästämmehän on vain sitä perusarkea. Jokaisen täytyisi muokata arjestaan itselle mieluisa ja lisätä positiivisia juttuja sekä vähentää mahdollisuuksien mukaan stressaavia tekijöitä. Tärkeintä olisi löytää arkeen itselle tärkeimmät asiat. Kevennä kuormaa, karsi menoja ja tehtäviä sekä anna itsellesi myös omaa aikaa rentoutumiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä voidaan pitää ympäristöministeri Paula Lehtomäen kieltäytymistä Keskustan puheenjohtajakisasta oman perheen vuoksi (MTV 16.1.2014). ”Ei se ollut suuri yllätys, etenkin kun hän kertoi perustelut ratkaisuunsa. Kun omassa elämässään puntaroi perhettä, kotia ja pieniä lapsia, niin silloin tällainen arvovalinta on ainoa oikea ratkaisu”, totesi eduskunnan varapuhemies Seppo Kääriäinen MTV:n uutisille kuullessaan Lehtomäen päätöksestä. Itse saatan lähteä iltakymmeneltä lenkkeilemään tai ryhtyä imuroimaan keskiyön koittaessa, ja ihan vain sen takia, koska tuntuu siltä. Rakastan kokeilla uusia juttuja.
Voi kun saisi vain elää sitä tavallista arkea! Tämän lauseen olen kuullut viime aikoina lukuisilta huulilta. Onko pakko oikeasti odottaa, että isovanhempi joutuu sairaalaan, ennen kuin tajuaa käydä useammin kylässä? Entä jos huomaa arjen ajautuneen pakkosuorittamiseen, eikö olisi helpompi karsia ylimääräisiä menoja kuin odottaa romahduksen saapumista? Arjen arvot ja itselle merkittävimmät asiat ymmärtää vasta, kun elämä pyörähtää paikoiltaan.
Nykyään joka puolella kuulee liian paljon negatiivisia huomautuksia. Niin bussissa, kaupan kassajonossa kuin koulun välitunnillakin. ”Vitsi tää vesisade pilaa taas mun hiukset.” Ei ne hiukset siitä oikeasti pilalle mene. Tällaiset negatiiviset huomautukset tarttuvat helposti ja saavat toisenkin mielialan huononemaan. Negatiivisuus lisää negatiivisuutta. Positiivisuus lisää positiivisuutta. Hymy tarttuu. Ei aina tarvitse valittaa, vaikka se kärpänen siellä katossa pörräisikin tai valittaa suomalaisten kouluruuasta, joka oikeasti on maailman puhtaina ja parasta. Afrikassa puurokin keitetään kuravedestä, jos niitä kaurahiutaleita nyt sattuu olemaan saatavilla. Lisäksi monet meistä hehkuttavat ajanpuutetta, ja suoritettujen tehtävien lista on pitkääkin pidempi. Mitä hienoa siinä on? Itse ihailen enemmin niitä, jotka toteavat loikoilleensa koko viikonlopun perheen kanssa mökillä.
Suomalaisten ihmisten täytyisi saada enemmän nautintoa arjen pienistä asioista ja onnellisuudesta pitäisi osata nauttia enemmän. Olisi ihanaa, jos onnellisten pariskuntien näkeminen lastenvaunujen kanssa saisi hymyn huulille. Positiivisuus saa meidät nousemaan, kun kaadumme naamallemme mutaan. Oma päiväni piristyy kummasti, jos bussinkuljettaja toivottaa iloisesti hyvät huomenet jokaiselle bussiin nousevalle. Mielestäni tällainen positiivisuus täytyisi saada mukaan suomalaiseen kulttuuriin. Vaikka Suomi World Gallupin positiivisuutta mittaavassa tutkimuksessa sijoittuikin sijalle 36 (Iltalehti 3.6.2014), nykysuomalainen kulttuuri pitää sisällään runsaasti sulkeutuneisuutta, negatiivisuutta ja vain vähän vuorovaikutusta sekä kanssakäymistä uusien ihmisten kanssa. Kadulla vastaantulevaa ventovierastakin voisi moikata, tai edes hymyillä. Nykyään tällaista vain kummasteltaisiin suuresti.
Vaikka arki ei aina ole pelkkää ylämäkeä tai edes tasaista, kannattaa huomioida arjen pienet hetket. Elämän onni koostuu pienistä asioista. Olemme saaneet mielettömän lahjan: elämän. Meillä jokaisella on vastuu siitä, kuinka käytämme tämän meille annetun lahjan. Ihan oikeasti, jokaisesta päivästä löytyy hyvääkin. Kuten Helsingin Sanomien nettiartikkelissa (20.8.2014) todettiin, elämä pitää sisällään myös ahdistavia asioita. Silloin kannattaa miettiä, voiko niitä muuttaa. Jos ei, tarvitaan hyväksyntää. Joskus siis tarvitaan taitoa hyväksyä asioiden todellisuus, vaikka se pitäisikin sisällään epäonnistumisia. Aina meidän ei ole pakko toimia tunteidemme mukaan, vaan joskus voi antaa periksi. Suomessa suurin osa vuodesta on pimeää aikaa, jossa pienikin valonsäde on tarpeen. Joskus olisi hyvä muistaa itse olla se valonsäde.
Anni Sihvonen
Non SolumLokakuu 201419.9.2014