Siiri Jääskeläinen
Kyyhötän hiljaa käytävän päässä, kaukana iljettävästä huoneestani. Tuijotan käsiäni. Ne näyttävät synkiltä, vaikka ovatkin verenpunaiset. Koko maailma tuntuu pimeämmältä kuin koskaan ennen. Pitkän valkoisen käytävän päästä kuuluu askelia, mutta kukaan ei löytäisi minua, vaikka löytäminen vaatisikin vain jälkieni seuraamista. Kukaan ei ehtisi löytää minua ennen kuin maailmani kaatuu ja varjot, synkät tunteet, valtaavat kaiken alleen. Näenköhän Jumalan?
Juoksin paljain jaloin nurmikolla keltainen kesäleninki päälläni. Tuuli tarttui hiuksiini ja tunsin olevani vapaa. Nurmikkoa ja korkeaa heinää oli silmänkantamattomiin, olin onneni kukkuloilla. Juoksin rantaan ja huljuttelin varpaitani rantavedessä. Se tuntui hyvälle, vesi oli mukavan vilpoisaa auringon paahtaessa olkapäitäni. Kukaan ei koskaan saisi hakea minua täältä pois, elämä on täydellistä. Laiturin nokasta avautui upein maisema koskaan. Aurinko paistoi metsän takaa, järvi lainehti hiljaa liplattaen ja kaislat suhisivat. Minun ei tarvinnut kuvitella itseäni yhtään sen parempaan paikkaan, sellaista ei olisi. Laskin jalkani laiturilta veteen ja annoin itselleni luvan alkaa maata laiturille levitetyllä viltillä. Tunsin itseni uneliaaksi, mutta samalla onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Suljin silmäni ja nuuhkin ilmaa. Ilmassa tuoksui kesäaurinko, viileä vesi ja laiturin vanhat puut.
Minuun sattuu tavalla, jolla en koskaan ennen ole surrut. Silmäni alkavat kimmeltää, heikkouteni ärsyttää minua. Vihdoin vesipisara tipahtaa silmistäni ja kastelee paitani. Katsahdan alas. Kukaan ei voisi näyttää kauniilta näissä ryysyissä. Ei edes Miss Universum, vaikka olen paljon häntäkin laihempi. Ei tällainen laatikkopaita näyttäisi kenenkään muotoja, oli sen sisällä kuka vain. Tällaisissa paidoissa ei vain kulkenut muut kuin minä ja sairaat vanhukset. Tai siltä se ainakin tuntui, en ollut koskaan nähnyt pitkillä valkoisilla käytävillä muita ikäisiäni. Ja jopa ne vanhukset näyttivät kauniimmilta kuin minä paidoissaan. Minä olen vain arvilla oleva luukasa, en edes ihminen. Mihin olenkaan itseni ajanut?
Missään ei ole enää mitään järkeä. Kaikki sumenee, eivätkä edes käteni näytä enää selkeiltä kyynelten seassa. Kaikki tuhraantuu, valotkin ovat vain suuria ympyröitä, joista puolet on harhaa. Kukaan ei kuitenkaan kuulisi minua, turha yrittää huutaa apua. Katumuskaan ei auta enää. Seinään nojaten kapuan jaloilleni, kaikki tuntuu tulikuumalta kylmää kehoani vasten. Lämpö pakenee pois sisältäni, oloni on voimaton. Kehoni on liian väsynyt kantamaan minua enää. Vaatteeni ovat jo tahriintuneet. Pelastusta olisi liian myöhäistä anoa, elokuva pyörii jo silmissäni. Lapsuus. Nuoruus. Aikuisuus, jota en koskaan kokisi. Ahdistus ja paniikki alkavat vallata kehoani ja mieltäni. Tunnen lattian tulevan äkisti päälleni. Huudan. Tai taisin vain pihahtaa. Aavistin jonkun tunteneen, ettei minua pian enää ole. Käytävän päästä kuului joksuaskeleita.
Huomasin vedessä lumpeenkukan. Se oli kaunis. Kauempana oli joutsenpari. Aurinko laski joutsenien taa, pian niistä näkyi enää vain silhuetti auringon maalatessa järvenpintaa. Näky oli kaunein koskaan. Hiljaisuudessa nousin ylös ja vilkaisin vielä rantaa ja kaukaista horisonttia ennen kuin lähtisin takaisin loputtomalta tuntuville nurmikoille, kotiin.
Jumalan kasvot.
Non Solum 4/2013Talvi13.12.2013