Vihainen kuningas

Aino Poh­jo­la 11E

Kuka mi­nua on käs­ke­mään, mitä voin teh­dä? Ke­nel­lä on oi­keus aset­tua mi­nua vas­taan? Lop­pu­jen­lo­puk­si jo­kai­sel­la. Tul­koot maan­vil­je­li­jät mul­tai­si­ne sor­mi­neen tai krei­vit sil­kit lie­hu­en sa­no­maan sa­not­ta­van­sa. Vir­he se on hei­dän kan­nal­taan, mut­ta mik­si vä­lit­täi­sin – it­se­hän he ovat koh­ta­lon­sa va­lin­neet. Hir­teen tai tyr­mään. Kai­kis­ta röyh­keim­pien päät pää­se­vät ko­ris­ta­maan port­te­ja­ni. Kyl­lä minä tie­dän par­hai­ten, mi­ten ku­nin­gas­kun­taa­ni hoi­de­taan. Ei suu­del­min ja kuk­ka­sin, vaan mie­koin ja ar­mei­join. Lem­peys ei kuu­lu ku­nin­kaal­le. Lem­peys on heik­kous. Mi­nua edel­tä­nyt ku­nin­gas, tuo houk­ka se­tä­ni, oli mal­li­esi­merk­ki sii­tä. Ru­noi­le­va lau­peu­den peri­kuva ja­koi omai­suu­des­taan köy­hil­le, yrit­ti pe­las­taa jo­kai­sen pas­kai­sen äpä­rän min­kä vain kä­siin­sä sai. Val­ta­is­tuin­sa­lin si­jas­ta hän viih­tyi pa­rem­min orpo­ko­deis­sa ja­ka­mas­sa lei­vän­pa­lo­ja sai­rail­le pe­ni­koil­le. Uu­ti­nen sii­tä, että tämä oli mur­hat­tu toi­sin­a­jat­te­li­joi­den toi­mes­ta, ei tul­lut ke­nel­le­kään yl­lä­tyk­se­nä. Mo­net itse asi­as­sa ih­met­te­li­vät, että ka­rit­sa oli kes­tä­nyt su­sien kes­kel­lä niin­kin kau­aa.

Nämä toi­sin­a­jat­te­li­jat, mi­nun isä­ni ri­ta­ri­kun­ta, piti huo­len, että mi­nut kruu­nat­tiin vä­lit­tö­mäs­ti uu­dek­si hal­lit­si­jak­si. Puls­kat neu­von­an­ta­jat pö­lyi­sis­sä kaa­vuis­saan yrit­ti­vät ve­do­ta sii­hen, että olen lii­an nuo­ri ja ko­ke­ma­ton. Heis­tä tu­li­kin kruu­na­jais­te­ni koho­koh­ta. Mikä oli­si­kaan kan­sal­le pa­rem­paa viih­det­tä, kuin kat­soa lei­jo­na­kak­si­kon tans­sia kau­hus­ta it­sen­sä kas­tel­lei­den pro­fes­so­rien ym­pä­ril­lä. Puu­kil­vet ja ti­ka­rit oli­vat yhtä hyö­dyl­li­siä kuin la­pio keit­toa syö­des­sä. Kil­vet me­ni­vät pa­la­sik­si vah­vo­jen leu­ko­jen vä­lis­sä, ja luul­ta­vas­ti tal­li­ren­gin poi­ka­kin oli te­hok­kaam­pi ti­ka­rin kans­sa kuin nämä op­pi­neet.

Ensi­töik­se­ni ku­nin­kaa­na aloin kas­vat­taa omaa ri­ta­ri­kun­taa­ni. Va­li­tet­ta­vas­ti jo edes­men­nyt isä­ni oli neu­vo­nut mi­nua jo pie­nes­tä pi­tä­en – miek­ka tot­te­lee sitä mies­tä, joka sil­le mak­saa. Isä­ni mie­het liit­tyi­vät jouk­koi­hi­ni, Ho­pe­a­kaar­tii­ni. Palk­ka oli erin­o­mai­nen, tus­kin ku­kaan so­ti­las koko kah­dek­sas­sa val­ta­kun­nas­sa tie­na­si niin hy­vin kuin he. Sana kii­ri no­pe­as­ti koko ku­nin­gas­kun­ta­ni hal­ki, aina jopa me­ren hal­ki kau­kai­siin mai­hin. Kym­me­net, jopa sa­dat ai­ka­ni voi­mak­kaim­mat, ove­lim­mat ja jul­mim­mat mie­het va­el­si­vat lin­naa­ni – pol­vis­tui­vat etee­ni ja vas­taan­ot­ti­vat paik­kan­sa Ho­pe­a­kaar­tis­sa. En mene min­ne­kään il­man hei­dän suo­jaan­sa, he ovat van­no­neet veri­va­lan sii­tä, että he suo­je­le­vat mi­nua hen­ken­sä uhal­la.

Ja pi­tää­hän ku­nin­kaal­la olla ko­rea ku­nin­ga­tar. Se­tä­ni vai­mo, sii­tä ha­ra­kas­ta ei nyt oli­si saa­nut kun­ni­al­li­sen edes mie­kal­la. Pe­rin­teet jäi­si­vät siis sik­seen, en­ti­sen ku­nin­kaan vai­mo oli­si suo­ta­va uu­del­leen­nait­taa uu­del­le ku­nin­kaal­le, mut­ta minä en sitä kaak­kia ota omak­se­ni. Mä­dän­ty­kööt nun­na­luos­ta­ris­sa. Mi­nä­hän nain ke­net ja ketä ha­lu­an. Lä­hei­ses­tä kau­pun­gis­ta saa­pu­nut ku­van­kau­nis de­by­tant­ti va­ras­ti sy­dä­me­ni räis­ky­väl­lä sy­dä­mel­lään ja te­rä­väl­lä älyl­lään. Häät oli­vat täy­sin tur­hat, jos minä pää­tän että se nai­nen on mi­nun, niin mi­ten hel­ve­tis­sä minä muka tar­vit­sen jon­kun pa­pin sa­nan pääl­le vah­vis­ta­maan sen. No, häit­te­ni kun­ni­ak­si jär­jes­tet­tiin mah­ta­va tur­naus. Sii­nä ne mie­het to­del­la­kin ero­tel­laan po­jis­ta, hui­ja­rit tosi­tais­te­li­jois­ta. On var­maan sa­no­mat­ta­kin sel­vää että voit­ta­ja olin minä. Sinä il­ta­na sain kat­soa kun syö­pä­läi­set tais­te­li­vat aree­nal­la toi­si­aan vas­taan, oma uusi juh­la­pe­rin­tee­ni. Kym­me­nen va­lit­se­maa­ni ka­pis­ta ka­dun mies­tä lai­te­taan aree­nal­le asee­naan vain oma keho – pal­kin­to­na täy­si ate­ria. Tais­te­lu­tan­te­re peit­tyi pu­nai­seen elä­män­nes­tee­seen kun sil­miä kai­vet­tiin pois pääs­tä, ruu­miin­osia re­pei­li irti ja lui­ta meni pa­la­sik­si. Itse kyl­läs­tyin kun jäl­jel­lä ken­täl­lä oli enää kol­me voi­mak­kain­ta ja an­noin käs­kyn am­pua hei­dät kaik­ki. Oma vi­kan­sa, että oli­vat lii­an hi­tai­ta.