Kolumni: Julia Pakarinen

Ju­lia Pa­ka­ri­nen

Au­rin­gon vii­mei­set sä­teet pyr­ki­vät si­sään kaih­ti­mien vä­lis­tä lä­het­tä­en muis­to­ja men­nees­tä ke­säs­tä. Kel­lo ti­kit­tää sei­näl­lä ai­van kuin te­hos­taak­seen ajan no­pe­aa kul­kua. Niin! Tun­tuu kuin en­sim­mäi­ses­tä kou­lu­päi­väs­tä uu­des­sa lu­ki­os­sa oli­si ku­lu­nut vain het­ki, vaik­ka to­del­li­suu­des­sa abi­vuo­si on jo start­taa­mas­sa. Koko ke­sän taka-alal­la pi­de­tyt jän­ni­tys­per­ho­set al­ka­vat ku­ti­tel­la vat­sas­sa, kun kou­lu­kir­jat löy­tä­vät tien­sä van­haan tut­tuun, hiu­kan pö­lyt­ty­nee­seen kou­lu­rep­puun. Ne pör­rää­vät siel­lä ai­van kuin en­na­koi­den tu­le­via muu­tok­sia.

Yo-ko­keet, se pal­jon pu­hut­tu suu­ri koi­tos, oli­si­vat pian edes­sä. Aja­tuk­set täyt­ty­vät huo­lel­la: Olen­ko teh­nyt tar­peek­si? Oli­sin­ko voi­nut aloit­taa val­mis­tau­tu­mi­sen ai­em­min? Enää ei edet­täi­si­kään koe­viik­koon täh­dä­ten, vaan kes­ki­ty­tään tu­le­vai­suu­teen. Se ra­ken­tuu pala pa­lal­ta, ja vaik­ka sen koh­taa­mi­nen pe­lot­taa­kin, sitä myös odot­taa in­nol­la.

Jän­ni­tys kas­vaa ja kas­vaa, kun aja­tuk­set tu­le­vas­ta luku­vuo­des­ta tul­vi­vat mie­leen. Oli­si­vat­ko ka­ve­rit muut­tu­neet ke­sän ai­ka­na? Onko opet­ta­ja­kun­ta muut­tu­nut? Mi­ten kaik­ki läh­tee taas pyö­ri­mään ke­sän jäl­keen? Thoughts, shut up, ple­a­se!

He­rä­tys­kel­lon ääni kirs­kah­taa kor­vis­sa ai­van kuin kyn­net pit­kin lii­tu­tau­lun pin­taa. Kat­ke­ra to­del­li­suus is­kee ta­jun­taan: hy­väs­ti ai­kai­set aa­mut! Bye, bye pit­kät da­tau­sil­lat! Min­ne hit­toon se kesä oi­kein ka­to­si? Mar­ma­tuk­set ei­vät auta, sän­gys­tä on nous­ta­va. Mei­kit naa­mal­le ja edel­li­se­nä il­ta­na va­li­tut ku­teet nis­kaan.

Mat­ka kou­lul­le tun­tuu kes­tä­vän puo­let vä­hem­män kuin nor­maa­lis­ti. Tut­tu reit­ti ja oi­kut­te­le­vat lii­ken­ne­va­lot saa­vat per­ho­set hie­man rau­hoit­tu­maan. Hen­gi­tys si­sään, ulos, si­sään, ulos…Myös ra­ken­nus näyt­tää ai­van sa­mal­ta kuin en­nen­kin. Ehkä kaik­ki ei ole­kaan niin muut­tu­nut kuin itse pääs­sä­ni ku­vit­te­len? Ter­veh­dys­hymy avus­ta­jal­le. Hän avaa oven…

Yht­äk­kiä tut­tu, in­nos­tu­nut pu­heen­so­ri­na al­kaa kan­tau­tua kor­vii­ni. Aula on jo täyn­nä hy­myi­le­viä opis­ke­li­joi­ta, jot­ka ja­ka­vat kesä­muis­to­jaan. Omat vuo­si­kurs­si­lai­set pys­tyy jo hel­pos­ti tun­nis­ta­maan ih­mis­vi­li­nän jou­kos­ta. Sa­mal­la si­sim­mäs­sä he­rää sym­pa­tia uu­sia yk­kö­siä koh­taan, jot­ka pä­lyi­le­vät jän­nit­ty­nei­nä ja va­rau­tu­nei­na ym­pä­ril­leen yrit­tä­en so­peu­tua uu­teen ym­pä­ris­töön. Muis­tan hy­vin, mil­lais­ta oli olla yksi heis­tä. Pin­gis­pal­lo­jen pok­sah­te­lu tuo pal­jon muis­to­ja mie­leen.

Aja­tuk­set kier­tä­vät edel­leen sa­mal­la ta­val­la ke­hää, mut­ta nii­hin on tul­lut eri­lai­nen sävy. Joh­tuu­ko se sit­ten sii­tä le­gen­daa­ri­ses­ta Klas­si­kan hen­ges­tä, joka tun­tuu täyt­tä­vän koko au­lan? Ehkä sit­ten niin. Joka ta­pauk­ses­sa en muis­ta lain­kaan mitä olin etu­kä­teen her­moil­lut. Kou­lu on edel­leen sama, sa­moin ka­ve­rit ja puo­li­tu­tut. Mie­le­ni täyt­tyy in­nok­kaal­la odo­tuk­sel­la poh­din­to­je­ni siir­ty­es­sä kou­lu­kir­jois­ta ja lu­ke­mi­ses­ta lu­ki­o­pe­rin­tei­siin: pian sai­si yl­pe­ä­nä pi­tää abi­hup­pa­ria ja osal­lis­tua penk­ka­rei­hin. Luku­lo­ma­kin odot­tai­si muu­ta­man kuu­kau­den pääs­tä.

Täl­lä ker­taa hymy tu­lee luon­nos­taan. Luku­angs­ti ja koe­her­moi­lu eh­ti­si­vät var­mas­ti vie­lä kol­kut­te­le­maan mie­len reu­noil­le, mut­ta sitä eh­ti­si mu­reh­tia myö­hem­min­kin. Nyt on nyt. Abi­vuo­si, tääl­tä tul­laan!