Maailma kynän vartta pitkin

Maa­il­ma tun­tee mo­nia kuu­lui­sia tai­tei­li­joi­ta ja vie­lä enem­män kuu­lui­sia tai­de­te­ok­sia. Moni on var­mas­ti kuva­tai­teen tun­nil­la tus­kail­les­saan miet­ti­nyt, mis­tä ih­mees­tä nämä tai­tei­li­jat saa­vat ide­at töi­hin­sä. Syy on har­vi­nai­sen yk­sin­ker­tai­nen.
Kun on kas­va­nut ky­nää pi­del­len ja il­mais­sut it­se­ään ku­vin jo en­nen kuin osa­si pu­hua, tai­tees­ta ke­hit­tyy hil­jal­leen elä­män­tapa. Sen myö­tä al­kaa kat­sel­la ym­pä­ris­töä luo­vuu­den sil­min ja elää ins­pi­raa­ti­on sii­vit­tä­mä­nä. Voin ker­toa, että kuu­lun it­se­kin hei­hin, jot­ka ovat tai­teen kans­sa vart­tu­neet ja joil­la on ku­vik­sen tun­nil­la är­syt­tä­vän pal­jon ide­oi­ta töi­hin­sä. Jo­ten mis­tä minä saan ide­at tai­tee­see­ni? Minä en saa nii­tä. Ide­at tu­le­vat mi­nun luok­se­ni. Näen ins­pi­roi­via asi­oi­ta, min­ne vain kat­son­kin ja ha­vain­noin maa­il­maa avoin­na luo­vuu­del­le. Jos­kus sana, lau­sah­dus tai jopa väri voi tuo­da mie­lee­ni aja­tuk­sen, jon­ka ha­lu­an tal­len­taa pa­pe­ril­le. Mi­nul­le ide­oi­ta pii­saa joka puo­lel­la ja toi­si­naan jopa rie­sak­si asti. On vai­ke­aa va­li­ta kym­me­nis­tä aja­tuk­sis­ta yksi, jota läh­tee työs­tä­mään. Piir­tä­es­sä ai­noa asia, joka tu­lee työs­ken­te­ly­ni tiel­le, on omat ra­jal­li­set tai­to­ni. Ku­kaan ei piir­rä tuos­ta vain re­a­lis­ti­sia kas­vo­ja, tai maa­laa upe­aa mai­se­maa, jo­ten toi­si­naan jou­dun jät­tä­mään aja­tuk­se­ni sik­seen ja luo­vut­ta­maan.

Ais­ti­ma­ni asi­at ei­vät ole ai­noi­ta ide­an­läh­tei­tä. Ins­pi­raa­tio voi löy­tyä pal­jon lä­hem­pää­kin. Tun­teet ovat omi­aan vi­rit­tä­mään luo­vuut­ta ja tuo­maan te­ok­siin oman mie­len­kiin­toi­sen sä­väyk­sen­sä. Käy­tän piir­tä­mis­tä erään­lai­se­na te­ra­pi­a­na ja pu­ran sen avul­la kuo­hu­vat tun­teet. Piir­rän, kun olen su­rul­li­nen tai vi­hai­nen ja tie­ten­kin sil­loin kun olen to­del­la iloi­nen. Se ren­tout­taa ja ta­soit­taa tun­ne­la­tauk­si­a­ni, ikään kuin va­ras­toi­sin osan niis­tä pa­pe­ril­le. Tun­ne­poh­jal­ta teh­dyt työ­ni nou­dat­ta­vat usein ins­pi­roi­man­sa tun­teet sävy­maa­il­maa: Suru ja viha luo­vat synk­kiä töi­tä syn­kis­tä ai­heis­ta ja ilo päin­vas­toin.

Mi­nul­le tai­de voi syn­tyä mis­tä vain: yleen­sä se saa al­kun­sa ha­vain­noi­mis­ta­ni asi­ois­ta tai tun­teis­ta­ni, mut­ta jos­kus saan ide­a­ni ai­van tyh­jäs­tä. En tie­dä, mis­tä ne tu­le­vat, tai kuin­ka ne ovat saa­neet al­kun­sa. Ne vain il­mes­ty­vät mie­lee­ni ja toi­si­naan ka­to­a­vat­kin yhtä mys­ti­ses­ti. Voi­sin sa­noa, että par­haat te­ok­set syn­ty­vät näis­tä pie­nis­tä ja spon­taa­neis­ta älyn­vä­läyk­sis­tä. Sil­loin niis­sä on luo­vuus rik­kaim­mil­laan.

Ins­pi­raa­ti­on syn­tyyn on vä­hin­tään­kin yhtä mon­ta ta­paa, kuin on mei­tä ih­mi­si­ä­kin. Toi­sil­la se vaa­tii enem­män ajat­te­lua, kuin toi­sil­la, mut­ta sil­ti meis­sä kai­kis­sa asuu pie­ni luo­vuu­den ki­pi­nä. Sen pi­tää vain us­kal­taa an­taa roi­hah­taa liek­kei­hin.

Emi­lia Mal­vi­la