Klassikan parhaat muistot

Muis­tot ovat tär­keä osa elä­määm­me. Nii­den avul­la voim­me pi­tää lä­hel­lä ne het­ket, jois­ta emme ole vie­lä val­mii­ta pääs­tä­mään irti ja jot­ka ha­lu­am­me pi­tää mu­ka­na lo­pun elä­määm­me. Muis­tot ker­to­vat, mis­sä olem­me ol­leet ja mitä olem­me ko­ke­neet. Kai­kes­ta ym­pä­ril­lä ole­vas­ta tu­lee jo­nain päi­vä­nä muis­to­ja, niin myös Klas­si­kas­ta. Sik­si­pä pää­tin Klas­si­kan syn­ty­mä­päi­vän kun­ni­ak­si pa­la­ta ajas­sa taak­se­päin ja sel­vit­tää, min­kä­lai­sia ovat opis­ke­li­joi­den ja opet­ta­jien par­haat muis­tot sii­tä.

Opis­ke­li­joi­den kes­kuu­des­sa suu­rin osa hy­vis­tä muis­tois­ta liit­tyi­vät Klas­si­kal­la jär­jes­tet­tyi­hin juh­liin ja eri­kois­oh­jel­maa si­säl­tä­viin päi­viin, ku­ten penk­ka­rei­hin, yk­kös­ten ter­ve­tu­li­jais­päi­vään ja van­ho­jen tans­sei­hin. Jot­kut taas ei­vät kes­kit­ty­neet har­maa­ta ar­kea vä­rit­tä­viin juh­la­päi­viin, vaan pi­kem­min­kin pie­niin on­nel­li­siin het­kiin kou­lu­ka­ve­rei­den kans­sa. Moni muis­ti myös eri­tyi­sen hy­vin en­sim­mäi­sen päi­vän­sä ja sen, kuin­ka he ta­pa­si­vat ih­mi­siä, jot­ka tätä ny­kyä ovat tul­leet heil­le lä­hei­sik­si.

Opet­ta­jat taas muis­ti­vat par­hai­ten Klas­si­kan yhä vah­va­na esiin­ty­vän avoi­men ryh­mä­hen­gen ja ys­tä­väl­li­syy­den. Mo­nen mie­leen­pai­nu­vin ko­ke­mus oli, kuin­ka kou­luun tul­les­saan opet­ta­jat ja op­pi­laat toi­vot­ti­vat hei­dät vil­pit­tö­mäs­ti ter­ve­tul­leek­si uu­teen työ­paik­kaan ja var­mis­ti­vat, että he tun­si­vat it­sen­sä ko­toi­sak­si. Li­säk­si use­at sai­vat jo heti en­sim­mäi­ses­tä työ­päi­väs­tään läh­tien tun­teen sii­tä, että klas­sik­ka­lai­set oi­ke­as­ti viih­tyi­vät tääl­lä. He myös muis­ti­vat eri­tyi­sen hy­vin jopa jo vuo­sia sit­ten luo­kas­sa ta­pah­tu­nei­ta haus­ko­ja ja opet­ta­vai­sia ti­lan­tei­ta.

Oli­vat muis­tot Klas­si­kas­ta sit­ten min­kä­lai­sia vain, jo­kai­nen opis­ke­li­ja ja työn­te­ki­jä tu­lee var­mas­ti muis­ta­maan tääl­lä vie­te­tyt vuo­det.

Olen sel­vit­tä­nyt jo opis­ke­li­joi­den ja opet­ta­jien par­haat muis­tot, mut­ta työ­ni ei ole vie­lä ohi. Haas­tat­te­lu­jen ai­ka­na aloin poh­tia, mikä on­kaan mi­nun pa­ras muis­to­ni Klas­si­kas­ta. Tämä ky­sy­mys osoit­tau­tui­kin haas­ta­vam­mak­si, kuin us­koin­kaan. Iha­nia muis­to­ja on vain yk­sin­ker­tai­ses­ti lii­kaa ja niis­tä on vai­kea va­li­ta yhtä pa­ras­ta. Muis­tan pal­jon­kin päi­viä ja ti­lan­tei­ta, joi­ta en voi­si kos­kaan unoh­taa. Muis­tan, kuin­ka ta­pa­sin en­sim­mäi­sen lu­ki­o­ka­ve­ri­ni ja sen, kuin­ka lii­tyin Non So­lu­miin. Muis­tan pot­ki­ai­set, penk­ka­rit, van­ho­jen tans­sit ja tie­ten­kin sen, kun saa­vu­tin ta­voit­tee­ni ja ko­ro­tin nu­me­roi­ta.

Mut­ta nyt olen pääs­syt so­puun ja päät­tä­nyt par­haan muis­to­ni. Mi­nun pa­ras muis­to­ni on Klas­sik­ka: kaik­ki mitä tääl­lä on ta­pah­tu­nut ja joka iki­nen päi­vä, jon­ka olen tääl­lä viet­tä­nyt, on osa yhtä suur­ta muis­toa. Ja ku­ten moni opet­ta­ja on sa­no­nut, tääl­lä oi­ke­as­ti viih­tyy. Klas­sik­ka on pa­ras kou­lu, jos­sa olen tä­hän men­nes­sä opis­kel­lut ja olen enem­män, kuin kii­tol­li­nen sii­tä, että olen pää­syt tän­ne ja saa­nut ko­kea tä­män. Sik­si ha­lu­an­kin omis­taa läm­pi­män kii­tok­sen tä­män kou­lun opet­ta­jil­le, opis­ke­li­joil­le ja hen­ki­lö­kun­nal­le. Kii­tos, Klas­sik­ka.

Emi­lia Mal­vi­la