Luukampa
![](https://klassikka.fi/lehti/wp-content/uploads/sites/3/mcx/2023-07/DSCI0062-225x300.jpg)
Suomi v.704
Pieni tyttö kirmasi ulos turvemajasta kullanruskeat kiharat pomppien ja puuvillahelmat liehuen. Auringon kirkkaus herkisti hänen keväänvärisiä silmiään ja lämmin ilma sulki hänen pienen ruumiinsa pehmeään tuoksujen verhoon. Hento ihmislapsi kohotti katseensa ylös puihin ja mietti, millaista olisikaan lentää kuin livertävä peipponen. Vaistomaisesti hän kosketti kaulassaan riippuvaa pronssista kaularengasta. Siihen oli kaiverrettu pitkäkaulainen joutsen ja jylhä kotka. Renkaasta riippui luinen veistos hirven päästä.
Tyttö juoksi nauraen kylän reunalle, väistellen koiria ja kiertäen pihakokon ääressä hääräävät ihmiset. Monet hymyilivät hänen ylitsepursuavalle innolleen ja monen pienokaisen pulleat kädet ojentautuivat häntä kohti. Tyttö pysähtyi jyrkänteen reunalle ja katsoi alas laaksoon. Suuren järvenpoukaman vesi kimmelsi auringosta ja taivaasta ja tummanvihreiden havupuiden seassa näkyi jo aavistus lehtien orastavaa vihervää.
Äkkiä tyttö tunsi suuren ja karhean käden laskeutuvan päälaelleen ja pörröttävän hänen kurittomia hiuksiaan. Pieni lapsi kihersi heleästi ja työnsi käden pois. Isä hymyili hänelle partansa alta ja kyykistyi tyttärensä viereen.
”Kuulehan, tyttöseni”, hän aloitti ja käänsi lapsen itseään päin. Keväänvärinen katse kohtasi miehen jäänsiniset silmät.
”Muistahan tulla kotiin ennen kuin pohjannaula palaa. Muutoin sinut voi hukka periä”, isä jyrähti matalalla äänellä ja osoitti taivaalle pohjantähden suuntaan. Tyttö seurasi sormea, eikä nähnyt tähteä. Sitten hän nyökkäsi ja suikkasi suukon isän karhealle poskelle.
![](https://klassikka.fi/lehti/wp-content/uploads/sites/3/mcx/2023-07/DSCI0066_edit-225x300.jpg)
Pieni olkalaukku olallaan tyttö ohitti päärakennuksen maahan asti ulottuvan oksakaton ja pujotteli pienempien majojen lomitse ja ohitti kylän toisella reunalla tallin. Edessä kohoava sekametsä humisi hiljaa tuulessa. Muutama hevonen ja lehmä vasikoineen käyskenteli kohti alavampia laidunnusmaita kaukana paimenten ohjaamasta isommasta laumasta. Tyttö päätti seurata niitä vähän matkaa. Rautiaan tamman vierellä hän hyräili laukkunsa sisältöä. Kuivattuja marjoja, leipää, köysi, luukampa. Kaikki olivat oikein tärkeitä tavaroita. Jos nälkä yllätti, tyttö voisi syödä leipää marjojen kanssa, eikä koskaan tiennyt toimea, milloin köysi tuli tarpeeseen. Luukampa oli erityisen tärkeä. Se oli tytön onnenkalu. Nahkaisesta vyössä heilahteli koristeellisessa tupissa oleva puukko ja puukon vieressä tulukset, sekä nahkainen vesileili.
Tyttö pysähtyi ja kurkisti hirvennahkalaukkuun hevosen jatkaessa tyynesti matkaansa. Kaikki tavarat, marjat, leipä, köysi, ja luukampa olivat siellä. Hän huokaisi, asetti kädet lanteilleen ja sulki silmänsä. Hän kuuli peipposen ja korpin. Talvella tuuli oli ollut kumeaa vonkunaa, mutta nyt se sai aikaan värikkään lehtien kohinan. Tyttö hymyili keväälle ja kiitti mielessään jumalia lämpimistä päivistä.
Isä sanoo, että hyvällä onnella ja suopeudella saamme tänä vuonna riittoisan sadon.
Siitä tyttö sai mieleensä mennä vanhalle kaskelle. Siellä kasvoi nykyään paljon heinää. Heinän lisäksi kaskimaalla oli paljon pesiviä lintuja, eikä tyttö tiennyt mitään herkullisempaa, kuin kypsennetyt munat. Iloisesti hyräillen hän tanssahteli metsässä loikkien puunrunkojen ja mättäiden yli. Hän näki kolmen pakenevan jäniksen valkoisena vilkkuvat hännänaluset ja kuuli suden kaukaisen ulvahduksen. Talven jälkeen metsä henki elämää ja ylitsepursuavaa energiaa. Tyttö oli ollut mukana päästämässä karjaa takaisin laitumille ja näkemässä, kuinka lehmät ja vasikat olivat hyppineet riemusta ja sonnit mylvineet äänekkäästi. Hän hymyili muistikuvalle.
Äkkiä oudon kuuloinen rääkäisy jähmetti tytön paikoilleen. Hän seisoi valppaana ja yritti tunnistaa ääntä. Susi se ei ollut. Jokin pienempi. Ääni kuului uudestaan etuvasemmalta. Tyttö kurtisti kulmiaan, sillä hän ei nähnyt mitään. Vain sammaleisia mättäitä ja aluskasvillisuutta. Hän hiipi kuitenkin varoen lähemmäs ja piti toisen kätensä vyötäröllään veitsen kahvan ympärillä. Mättään takaa paljastui matala syvänne, jossa tyttö näki mytyn ansaverkkoa. Tyttö tunnisti verkon, sillä hän oli ollut laittamassa sitä kaskiaukealle viime syksynä. Sen oli tarkoitus pyydystää soitimella olevia metsoja. Mutta nyt verkkoon oli takertunut jotain muuta. Pieni, lähes musta eläin rääkäisi taas ja murisi tytölle. Se katseli häntä pienillä silmillään ja yritti repiä verkkoa.
Tyttö henkäisi ja perääntyi tunnistaessaan eläimen.
”Karhu!” hän huudahti ja kosketti kunnioittavasti kaularengastaan. Karhunpentu nurisi peloissaan ja rimpuili väsyneenä kuopassa.
Hiljalleen tytön pelonsekainen kunnioitus muuttui sääliksi ja lopulta hellyydeksi. Pentu oli vielä kovin pieni, hieman koiranpentua suurempi. Tyttö ei ollut ennen nähnyt elävää karhua, saatikka pentua, mutta arveli tämän syntyneen talvella. Isä oli kertonut hänelle, että karhut poikivat talviunillaan ja toivat pienen pienet pennut ulkoilmaan keväällä. Mutta nyt tyttö oli uuden ongelman äärellä. Mitä hän tekisi pennulle? Karhun emoa ei näkynyt, eikä kuulunut ja noin pieni pentu tarvitsi varmasti maitoa, ihan kuin vasikat, varsat, karitsat ja koiranpennutkin.
Hetken aikaa tyttö seisoi neuvottomana ja vaihtoi hermostuneena painoa jalalta toiselle. Karhu pyristeli syvennyksen perimmäiseen nurkkaan nurisemaan ja luimistelemaan.
Äkkiä tytön ilme kirkastui ja hänen rintansa röyhistyi päättäväisyydestä.
”Jos sinä olet kadottanut äitisi, minä otan sinut ja ryhdyn huolehtimaan sinusta”, hän sanoi ponnekkaasti ja otti veitsen tupesta. Kun tyttö hyppäsi kuoppaan, karhunpentu rääkäisi kimakasti ja yritti pyristellä karkuun. Tytön mielen muistui kuva itsepäisistä karitsoista, joita hän oli tottunut käsittelemään. Hän henkäisi värähtäen ja otti sitten kiinni kiljuvan pennun niskasta. Toisella kädellään hän leikkasi kasvikuiduista punotun verkon ja irrotti pennun varovasti siitä. Sitten hän otti pahaäänisen karvapallon syliinsä ja tunsi, kuinka se puraisi häntä sormesta.
Puruvoima hellitti pikkuhiljaa ja murina muuttui tyytyväiseksi urahteluksi, kun pentu alkoi imeä sormea. Tyttö naurahti.
”Sinulla taitaa olla nälkä, vai mitä?” hän tuumi ja otti sormen pennun suusta, kastoi sen vesileilissä ja työnsi takaisin karhun nenän eteen. Pentu nuuhkaisi sitä ja alkoi taas imeä.
Tyttö hyräili hellästi ja keinutteli karhua sylissään, kunnes pentu valahti veltoksi ja nukahti. Nyt tytöllä oli paremmin aikaa tarkastella pentua ja huomasi sen olevan uros. Sitten karhu käänsi päätään ja hän näki syvät arvet, jotka kulkivat sen silmän yli aina repaleiseen korvaan saakka. Tyttö henkäisi. Hänen päähänsä pälkähti isän tarinoiden mukainen uroskarhu, joka halusi tappaa naaraan pennut. Olikohan toinen karhu tehnyt pennun arvet? Joka tapauksessa tyttö uskoi tämän pennun olevan hyvin erityinen karhu, olihan se annettu hänelle. Hän kasvattaisi pennun aikuiseksi ja huolehtisi sen haavoista.
Päättäväisesti tyttö kääntyi nukkuva karhu sylissään kohti paluusuuntaa ja lähti tuttua reittiä takaisin kotiin. Hän mietti, miten kylän ihmiset suhtautuisivat kotieläinten keskelle tuotuun lihansyöjään. Jotkut saattoivat haluta tappaa sen, tai viedä se pois. Tyttö päätti uhmakkaasti, ettei antaisi kenenkään tehdä pahaa pikkukarhulle.
Pennun paino ei tyttöä häirinnyt ja hänen askeleensa oli kevyt. Tytön hiljainen hyräily kumpuili ympäröivissä puissa linnun liverryksen lomassa.
Hän katsoi taivaalle. Pohjannaulaa ei näkynyt.
![](https://klassikka.fi/lehti/wp-content/uploads/sites/3/mcx/2023-07/DSCI0078-300x225.jpg)