I Wish You Were Here

I can be tough

I can be strong

…

He­rään hät­käh­tä­en Av­ril La­vig­nen lau­lun alku­soin­tu­jen pä­räh­tä­es­sä soi­maan vie­res­tä­ni ja pai­nan ha­pa­roi­den he­rä­tyk­sen pois pääl­tä. Het­ken vain ma­kaan sän­gys­sä sii­nä su­loi­ses­sa uni­ses­sa maa­il­mas­sa, jos­sa ei vie­lä muis­ta edes omaa ni­me­ään ja aja­tuk­set tun­tu­vat unen jäl­jil­tä se­ka­vil­ta. Muis­tin hil­jal­leen pa­la­tes­sa mie­tin, mik­si olin lait­ta­nut he­rä­tyk­sen soi­maan edel­li­se­nä il­ta­na, sil­lä oli­han nyt sen­tään kesä­loma. Vil­kai­sen kän­nyk­kä­ni ruu­tua ja huo­maan kel­lon ole­van vas­ta vä­hän pääl­le yksi­tois­ta. Van­hem­pa­ni ovat jo läh­te­neet, sil­lä heil­lä on töi­tä muu­ta­maa viik­koa lu­kuun ot­ta­mat­ta koko kesä­lo­man, jo­ten olen yk­sin hil­jai­ses­sa ta­los­sa.

Sit­ten se is­kos­tuu mie­lee­ni.

On 21.6.

Tä­nään on sis­ko­ni syn­ty­mä­päi­vä. Olin lait­ta­nut kel­lon soi­maan, jot­ta muis­tai­sin käy­dä os­ta­mas­sa kuk­kia ja vie­rail­la hä­nen luo­naan. Hän on pois­sa, enkä ole näh­nyt hän­tä pit­kään ai­kaan. Olen kui­ten­kin päät­tä­nyt, että tä­nään on päi­vä, jona kä­vi­sin ter­veh­ti­mäs­sä ja ker­to­mas­sa, kuin­ka kai­paan hän­tä. Meil­lä oli ta­pa­na en­nen hä­nen läh­tö­ään käy­dä aina per­hee­nä he­rät­tä­mäs­sä syn­ty­mä­päi­vä­san­ka­ri lau­la­mal­la on­nit­te­lu­lau­lu ja tuo­mal­la aa­mi­ai­nen ja lah­jat sän­kyyn. Sis­ko­ni läh­dön jäl­keen olem­me kui­ten­kin er­kaan­tu­neet toi­sis­tam­me ja ta­los­sam­me on usein hil­jais­ta, vaik­ka kaik­ki oli­si­vat­kin ko­to­na. Enää ei vain ole mi­tään sa­not­ta­vaa. Sis­ko­ni on se lii­ma, jol­la per­heem­me py­syi ka­sas­sa.

Nou­sen ylös sän­gys­tä hi­taas­ti ja vä­hän ajan pääs­tä olen jo mat­kal­la lä­hei­seen kuk­ka­kaup­paan. Kier­te­len kau­pas­sa pit­kään, kun­nes lo­pul­ta pää­tän va­li­ta kim­pun eri­vä­ri­siä ruu­su­ja. Mat­ka si­sa­re­ni luo ei ole bus­sil­la mat­ka­tes­sa pit­kä, mut­ta pää­tän jää­dä jo muu­ta­maa py­säk­kiä ai­kai­sem­min pois, jot­ta voi­sin kä­vel­lä ul­ko­na ja sel­vi­tel­lä sa­mal­la aja­tuk­si­a­ni.

Au­rin­gon po­rot­ta­es­sa kirk­kaas­ti tai­vaal­la ja lin­tu­jen lau­lun kai­ku­es­sa met­säs­sä muis­te­len vii­meis­tä täl­lais­ta päi­vääm­me yh­des­sä. Me otim­me au­rin­koa ul­ko­na koko päi­vän ja nau­rum­me kuu­lui var­mas­ti lä­hes koko naa­pu­rus­tos­sa. En muis­ta täy­sin mis­tä pu­huim­me, mut­ta muis­tan hä­nen ker­to­neen ha­lu­a­van­sa pois tääl­tä, ha­lu­a­van­sa näh­dä maa­il­maa. Hän ei ker­to­nut mik­si tai min­ne läh­ti­si, mut­ta kuu­lin hä­nen ää­nes­tään vie­non, lä­hes tu­kah­du­te­tun kai­puun näh­dä jo­tain uut­ta, ko­kea jo­ta­kin mer­kit­tä­vää. Tie­sin, että hän tun­si olon­sa kuin häk­kiin kah­li­tuk­si lin­nuk­si tääl­lä pie­nes­sä ky­läs­sä. Hä­nen sie­lun­sa kuu­lui osak­si jo­ta­kin suu­rem­paa, kau­niim­paa. Ker­roin läh­te­vä­ni hä­nen mu­kaan­sa, mut­ta hän vain hy­myi­li mi­nul­le hel­läs­ti eikä sa­no­nut mi­tään. Hän tie­si, että pi­din tä­män pie­nen pai­kan ko­toi­suu­des­ta ja kii­reet­tö­mäs­tä elä­män asen­tees­ta, eikä hän us­ko­nut, että jät­täi­sin sen kai­ken taak­se­ni vain hä­nen vuok­seen. En kui­ten­kaan ryh­ty­nyt väit­te­le­mään hä­nen kans­saan vaan vie­tim­me lo­pun päi­vää nau­ra­en ja teh­den kaik­kea enem­män tai vä­hem­män jär­ke­vää.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä hän oli pois­sa.

Min­ne tie vie?

Lo­pul­ta saa­vun sis­ko­ni luok­se ja an­nan hä­nel­le ku­kat ja pie­nen, itse­teh­dyn kor­tin, jos­sa on kuva meis­tä ja jo­hon olen kir­joit­ta­nut sa­nat yh­des­tä mei­dän lem­pi­kap­pa­leis­tam­me:

And I re­mem­ber all tho­se cra­zy things you said

You left them run­ning through my head

You´re al­ways the­re, you´re eve­ryw­he­re

But right now I wish you were here

All tho­se cra­zy things we did

Didn’t think about it just went with it

You´re al­ways the­re, you´re eve­ryw­he­re

But right now I wish you were here

Muu­ta­ma kyy­nel vie­räh­tää pos­kel­le­ni, kun ajat­te­len hä­nen läh­tö­ään. Tie­dän, ett­ei hän aja­tel­lut läh­teä ta­val­la jol­la hän meni, vaan se oli seu­raus­ta sar­jas­ta hä­neen liit­ty­mät­tö­miä asi­oi­ta. Kyy­nel­ten va­lu­es­sa nyt va­paas­ti minä kuis­kaan hä­nel­le lu­pauk­sen, että läh­ti­sin ja nä­ki­sin maa­il­maa ja vei­sin pa­la­sen hä­nen muis­to­aan kaik­ki­al­le, min­ne hän ha­lu­si, mut­ta mitä ei eh­ti­nyt ko­kea. So­per­ran hä­nel­le jää­hy­väi­se­ni ja nou­sen pol­vil­ta­ni, joil­le olin ly­säh­tä­nyt saa­pu­es­sa­ni hä­nen luok­seen.

Kä­vel­les­sä­ni pois, taak­se­ni jää sis­ko­ni muis­tol­le pys­ty­tet­ty har­maa kivi, jon­ka edes­sä on kimp­pu kel­tai­sia ja val­koi­sia ruu­su­ja, jot­ka ku­vaa­vat ys­tä­vyyt­tä, va­paut­ta ja kai­puu­ta.

Tä­nään on 21.6 eli ta­san kuu­si­tois­ta vuot­ta sis­ko­ni syn­ty­mäs­tä ja lä­hes vuo­si hä­nen kuo­le­mas­taan.

What I´d do to have you

here, here, here

I wish you were here

Jan­ni­ka Hon­ka­nen

Bii­si on Av­ril La­vig­nen Wish You Were Here