Metsän salaisuudet

  Kuu­let lau­lua ja kau­kais­ta hu­mi­naa. Sil­ti olet hil­jai­suu­des­sa. Kor­va­si le­pää­vät. Hil­jai­suu­des­sa mie­le­si te­kee tans­sia – teh­dä mitä vain, mitä ei mui­den näh­den viit­si­si teh­dä. Sen te­kee hel­pok­si keuh­koi­hi­si vir­taa­va rai­kas ilma. Mie­le­si vir­kis­tyy, kat­see­si vir­kis­tyy. Kat­seel­la­si näet ke­vääl­lä he­rää­mi­sen, ke­säl­lä ku­kois­tuk­sen ja syk­syl­lä mah­ta­van väri­tai­de­maa­lauk­sen. Tal­vel­la näet ui­nu­van ki­mal­luk­sen. Ku­kaan ei työn­nä si­nua pois, ni­mi­tä ou­dok­si tai la­ver­te­le sa­lai­suuk­sis­ta­si. Si­nut ote­taan vas­taan tar­jo­a­mal­la suo­jaa sa­teel­ta, pii­lo­paik­ko­ja kat­seil­ta ja mar­jo­ja nä­län hää­tä­mi­sek­si. Voit olla täy­sin oma it­se­si.

Täs­sä on met­sä mi­nun sa­noin. Se on mi­nul­le yhtä tär­keä paik­ka kuin ko­ti­ni. Sik­si mi­nul­le on­kin it­ses­tään­sel­vyys sääs­tää, suo­jel­la ja kun­ni­oit­taa sitä. Mo­nel­le asia ei kui­ten­kaan ole näin. Mo­net ajat­te­le­vat, että met­sä on vain ih­mi­sen ke­hi­tyk­sen tiel­lä. Ih­mi­set jak­sa­vat kan­taa töl­kin täy­te­nä mu­ka­naan, mut­ta tyh­jä­nä se muut­tuu­kin lii­an ras­kaak­si ja se hei­te­tään pö­pe­lik­köön. Eikä sil­lä ole mi­tään vä­liä. Tuo ajat­te­lu kai­pai­si päi­vit­tä­mis­tä.

Jos ei ole met­sää, ei ole myös­kään ih­mi­siä. Saam­me kiit­tää elä­mäs­täm­me osak­si met­sää. Se tuot­taa meil­le hap­pea ja joka iki­nen tie­tää mitä meil­le käy, jos emme saa hen­gi­tet­tä­väk­sem­me sitä. Puu­ta ja muu­ta met­säs­tä löy­ty­vää – vaik­ka­pa tur­vet­ta – polt­ta­mal­la voi­ma­lai­tok­set val­mis­ta­vat ener­gi­aa. Il­man sitä söi­sim­me jou­lu­ruo­kam­me tal­vel­la top­pa­vuo­rauk­sis­sa läm­mi­tyk­sen puut­tu­es­sa, eikä meil­lä oli­si ny­ky­ään meil­le niin tär­kei­tä äly­pu­he­li­mi­am­me, kos­ka ei oli­si te­ol­li­suut­ta joka val­mis­tai­si nii­den osat. Ihan joka päi­vä ei tule esil­le se­kään, että pui­den juu­ret pi­tä­vät maa­pe­rää pai­kal­laan niin, että se ei mu­re­ni­si ve­teen. Eikä pidä unoh­taa mar­jo­ja, sie­niä ja peri­aat­tees­sa li­haa­kaan, kos­ka eläi­met asu­vat met­säs­sä. Met­sän meil­le tar­jo­a­mia mah­dol­li­suuk­sia oli­si lu­ke­mat­to­mia. Met­sä huo­leh­tii meis­tä – miks­emme me huo­leh­ti­si met­säs­tä?

Met­sää pi­täi­si mi­nus­ta koh­del­la kuin tois­ta ih­mis­tä. Ih­mi­set ajat­te­le­vat aina ole­van­sa tä­män pla­nee­tan her­ro­ja, kos­ka meil­lä on pi­sim­mäl­le ke­hit­ty­neet ai­vot. Yhtä hy­vin voin väit­tää, että esi­mer­kik­si koi­ral­la on pi­sim­mäl­le ke­hit­ty­nyt haju­ais­ti. Ei­vät koi­rat sil­ti väi­tä ole­van­sa Maan her­ro­ja, vaan so­peu­tu­vat Maan ta­voil­le.

Äs­kei­nen mie­les­sä pi­tä­en, mie­ti­tään­pä met­sää. Se on pal­jon vii­saam­pi kuin ih­mi­nen. Met­sä on ol­lut aina. Se on näh­nyt dino­sau­ruk­set ja nii­den tu­hon. Tot­ta­kai, van­hat puut ovat kaa­tu­neet pois ja uu­det ovat val­lan­neet nii­den ti­lat, mut­ta ei­vät van­ho­jen pui­den vii­sau­det ole vain hä­vin­neet yh­den puun kuo­le­man myö­tä. Puut muut­tu­vat niin kuin kaik­ki la­jit muut­tu­vat. Ne op­pi­vat sel­viy­ty­mään. Van­hat puut ovat siir­tä­neet tie­ton­sa iti­öi­hin­sä ja iti­öis­tä on kas­va­nut nii­den van­hem­pien neu­vo­jen avul­la sa­man­lai­nen, mut­ta uu­den­lai­nen puu. Niin ne ovat ke­hit­ty­neet sel­lai­sik­si kuin ovat ny­ky­ään.

Eli puut ovat tut­ki­neet tätä pla­neet­taa jo ai­na­kin sata ker­taa pi­dem­pään kuin ih­mi­set. Voi­si sa­noa, että nii­den ta­lous ja po­li­tiik­ka ovat jo ai­kaa sit­ten rat­kais­seet mei­dän tä­män­het­ki­set on­gel­mam­me. Eli onko ih­mi­nen maa­pal­lon ke­hit­ty­nein laji? Ei ole. Jo­kai­nen laji vain ke­hit­tyy sen sel­viy­ty­mi­sen kan­nal­ta tär­keil­lä osa-alu­eil­la. Juu­ri sik­si met­sä ei ole ih­mi­siä alem­pa­na hie­rar­ki­as­sa.

Jos taas miet­tii pla­neet­tam­me tasa­pai­noa. Sa­mal­la lail­la kuin ih­mi­set tap­pa­vat eli kaa­ta­vat pui­ta, voi­si­ko olla, että luon­non­ka­tast­ro­fit ikään kuin tap­pa­vat ih­mi­siä ta­kai­sin. En usko, että met­sä ja luon­to oli­si­vat kos­ton­ha­lui­sia, mut­ta ehkä nii­den on pak­ko pi­tää yli­mie­lis­ten ih­mis­ten mää­rä ku­ris­sa. Ih­mi­si­ä­hän on jo nyt lii­kaa maa­pal­lol­la. Jos ih­mi­siä tu­lee lii­kaa, ei met­sä­kään voi elää tääl­lä, sil­lä pla­neet­tam­me ku­lui­si lop­puun. Ky­sy­mys sii­tä kuka päät­tää, ket­kä kuo­le­vat luon­non­ka­tast­ro­feis­sa, on tie­tys­ti mys­tee­ri. Mut­ta ei­vät ih­mi­set­kään mie­ti min­kä puun he nyt kaa­ta­vat.

Met­sää pi­tää suo­jel­la. Vaik­ka tun­tuu, että nyky­ih­mis­ten ai­vot vain pie­ne­ne­vät pie­ne­ne­mis­tään, jo­kai­sen pi­täi­si ym­mär­tää met­sän ja luon­non mer­ki­tys täl­le pla­nee­tal­le. Me tar­vit­sem­me met­sää, mut­ta emme ole vält­tä­mät­tö­myys sil­le. Li­säk­si väi­tän sa­dan pro­sen­tin var­muu­del­la alus­sa mai­nit­se­ma­ni töl­kin ole­van ke­vy­em­pi tyh­jä­nä kuin täyn­nä. Si­nul­la siis riit­tää voi­maa kan­taa se vie­lä lä­hei­seen ros­ka­ko­riin juo­tu­a­si. Tee se. Met­sän li­säk­si myös sinä itse kii­tät tu­le­vai­suu­des­sa.

An­ni­ka Sopo