Verba Postrema – Viimeiset sanat

Kal­le Hä­mä­läi­nen

Niin on kol­me hie­noa ja muis­to­ri­kas­ta vuot­ta opis­ke­lua Klas­si­kas­sa lä­hes ta­ka­na­päin, mut­ta vie­lä ker­ran saan mah­dol­li­suu­den ava­ta sa­nais­ta ark­ku­a­ni. Kol­me vuot­ta, jot­ka kyl­lä me­ni­vät kuin sii­vil­lä, vas­ta­han sitä ol­tiin lu­ki­o­ta aloit­te­le­via nuo­ria, joil­la ei ol­lut huol­ta kuin kurs­sien läpi­pää­sys­tä… Tai no alle­kir­joit­ta­neel­la oli kyl­lä val­ta­vaa vään­töä myös hy­vän kurs­si­nu­me­ron saa­mi­sek­si, mut­ta ohi­te­taan tämä asia.

En­sim­mäi­nen lu­ki­o­vuo­si, sii­tä ei kyl­lä ole jää­nyt suu­ri­a­kaan muis­ti­ku­via, kaik­ki oli vain niin uut­ta ja ih­meel­lis­tä. Tun­tui, että en­sim­mäi­sel­lä tun­nil­la po­ruk­ka kil­pai­li is­tu­ma­pai­kois­ta ja heti seu­raa­val­la tun­nil­la oli­kin jo kurs­si ker­taus­ta ja ko­et­ta vail­le pa­ke­tis­sa. Kyl­lä­hän se pää se­kai­sin me­nee vä­hem­mäs­tä­kin vauh­dis­ta. Mut­ta jo­ten­kin se tie­to vain pai­nui sin­ne pää­ko­pan pe­ru­koil­le ja suo­ri­tuk­sien mää­rä al­koi ko­ho­ta koh­ti maa­gis­ta 75 kurs­sin raja­pyyk­kiä.

Jos jo­tain lop­pu­jen lo­puk­si en­sim­mäi­ses­tä vuo­des­ta jäi kä­teen, oli ne kaik­ki uu­det ka­ve­rit, joi­hin kurs­sien myö­tä tu­tus­tui. Ha­lu­an­kin nyt ot­taa het­ken it­sel­le­ni, ja kiit­tää koko Ylä­por­taan vä­keä kai­kis­ta hie­nois­ta het­kis­tä. Ei voi muu­ta sa­noa, kuin hat­tua nos­taa teil­le.

Toi­sen vuo­den alus­sa fii­lis oli kuin van­hal­la te­ki­jäl­lä, tä­mä­hän on help­poa kuin hei­nän­teko! Olo oli voit­ta­ma­ton, kun­nes opet­ta­jat al­koi­vat pe­lo­tel­la tu­le­val­la suu­rel­la tun­te­mat­to­mal­la, yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sil­la. Sa­na­na­kin se saa jo sel­kä­kar­vo­ja nos­tat­ta­van kai­un kor­vis­sa­ni. Kurs­sit muut­tui­vat pel­kis­tä pin­ta­raa­pai­suis­ta opit­ta­vien asi­oi­den syvä­luo­taa­mi­sek­si ja vaa­dit­ta­va tie­to­mää­rä kas­voi eks­po­nen­ti­aa­li­ses­ti. Täs­sä vai­hees­sa lu­kio al­koi oi­ke­as­ti tun­tua ran­kal­ta, täy­tyi vain luot­taa omaan osaa­mi­seen. Ur­hei­lu­mie­he­nä yh­dis­tin kurs­sit tree­naa­mi­seen. Sil­lä jos sitä ei pe­rus­kun­to­kau­del­la vuo­da­ta hi­keä, on ki­sois­sa suo­rit­ta­mi­nen tus­kaa ja ham­pai­den pu­ris­ta­mis­ta. Ja näin ei aut­ta­nut kuin tree­na­ta is­tu­ma­li­hak­sia ja pis­tää ne­nää kir­jaan. Mut­ta lo­pul­ta se tuot­ti tu­los­ta ja hy­vää on­nis­tu­mi­sen fii­lis­tä läpi vuo­den.

Ja ei­hän toi­ses­ta lu­ki­o­vuo­des­ta voi pu­hua mi­tään mai­nit­se­mat­ta Van­ho­jen tans­se­ja. Hie­no päi­vä, jol­loin jo­kai­ses­ta ty­tös­tä tu­lee prin­ses­sa ja po­jas­ta ko­mia ka­val­jee­ri. Vaik­ka alus­sa suu­ri­mal­la osal­la oli­kin hie­man han­ka­luut­ta liik­keis­sä ja use­am­mal­la kak­si va­sen­ta jal­kaa, niin kyl­lä­hän me hie­nos­ti on­nis­tut­tiin! Yl­lät­tä­en alle­kir­joit­ta­neel­la­kin tan­go tai­pui, vaik­ka kyl­lä Jyr­ki to­te­si use­am­paan ker­taan, että tä­tä­kin her­raa vai­vaa yleis­ur­hei­li­jan lan­tio, se on jäyk­kä kuin se­men­tis­tä va­let­tu.

Toi­sen vuo­den kesä­lo­mal­la al­koi sit­ten suu­ren tun­te­mat­to­man koh­taa­mi­nen, it­se­kin vie­tin suu­ren osan lo­mas­ta ope­tel­len mi­too­sin ja mei­oo­sin ero­ja tai ker­ra­ten eng­lan­nin kie­li­opin poik­keuk­sien poik­keuk­sia. Alus­sa it­sel­lä­ni vai­va­si sel­väs­ti Ju­ko­lan vel­jes­ten kova­kal­loi­suus, sil­lä ei se tie­to mil­lään pää­hän upon­nut. Mut­ta pik­ku­hil­jaa tie­don­mu­ru­set ko­koon­tui­vat yh­teen, ja lo­pul­ta huo­ma­sin, että mi­nul­la­han oli ko­ko­nai­nen lei­väl­li­nen tie­toa kä­sis­sä­ni.

Ja niin kun syk­syl­lä abi­vuo­si al­koi, tie­si jo­kai­nen meis­tä, että nyt on tosi ky­sees­sä. Oli koit­ta­nut kir­joi­tus­ten aika. Hur­jim­mat oli­vat läh­te­neet jo ko­kei­le­maan tie­to­aan ja on­ne­aan edel­li­se­nä ke­vää­nä, mut­ta oli­han mei­tä ensi­ker­ta­lai­sia pit­kä liu­ta syk­syl­lä sa­lin mil­li­met­rin tark­kuu­del­la ase­te­tuis­sa pul­pet­ti­jo­nois­sa. Muis­tan kuin­ka en­sim­mäi­se­nä kir­joi­tus­aa­mu­na kä­ve­lin kou­lun puku­huo­nei­siin ja tun­tui, kuin aamu­pala oli­si tu­los­sa ta­kai­sin ylös sa­no­maan ter­vei­siä. Jo­ten­kin se vain sit­ten py­syi si­säl­lä ja se tun­ne oli huu­maa­va, kun kä­ve­li sa­lis­ta ulos ja tie­si, että par­haan­sa oli teh­nyt. (Tai no en­sik­si tuli hau­kut­tua koe ja YTL pys­tyyn, mut­ta heti sen jäl­keen oli hyvä olo)

Ei se mat­kan­teko aina niin help­poa tai kiin­nos­ta­vaa ole

Mut­ta ei­hän tämä pai­neis­tus vie­lä riit­tä­nyt, sil­lä YO-my­räk­kä tu­li­si jat­ku­maan taas ke­vääl­lä, it­sel­lä­ni vii­den ai­neen voi­min. Kun syk­syn kir­joi­tuk­set oli saa­tu pa­ket­tiin, täy­tyi kai­vaa uu­det kurs­si­kir­jat esil­le ja aloit­taa nii­den ker­taa­mi­nen. Mo­nes­ti tun­sin täy­del­lis­tä epä­toi­voa, kun pöy­däl­lä oli kol­me jät­ti­mäis­tä kir­ja­ka­saa ja kaik­ki ne täy­tyi si­säis­tää en­nen ke­vät­tä.

Jos jo­kin oli ke­vään, ja lu­ki­on­kin myös, koho­koh­ta, oli se penk­ka­ri-päi­vä. Mah­ta­va irti­otto kes­kel­lä rank­kaa urak­kaa, se päi­vä oli iki­muis­toi­nen. Pit­kään suun­ni­tel­tu asus­tus ka­ve­rei­den kans­sa, fres­ko­jen val­mis­te­lu ja yh­tei­sen päi­vän te­ke­mi­nen, näi­tä jut­tu­ja on mu­ka­va muis­tel­la vuo­sien pääs­tä. Ja on­han itse penk­ka­ri­päi­väl­tä­kin mah­ta­via muis­to­ja, joil­la­kin nii­tä muis­ti­ku­via on vä­hän enem­män ja toi­sil­la vä­hän vä­hem­män.

Lu­mik­ki ja kää­pi­öt: Penk­ka­reis­sa kou­lun käy­tä­vät muut­tui­vat satu­maa­il­mak­si Lu­mi­val­ge­an ja seit­se­män na­pe­ro­gul­li­ai­sen myö­tä

Ja vaik­ka koko ke­vään urak­ka tun­tui tal­vel­la mah­dot­to­mal­ta ja ylit­se­pää­se­mät­tö­mäl­tä es­teel­tä, oi­ke­an­lai­sel­la val­mis­tau­tu­mi­sel­la oli­vat kir­joi­tus­suo­ri­tuk­set it­ses­sään lä­hes ki­vut­to­mia ja jopa mel­kein sie­det­tä­viä ko­ke­muk­sia. Mut­ta en sitä kyl­lä tois­ta ker­taa mie­lel­lä­ni ko­ki­si, oli se ko­ko­nai­suu­te­na sen ver­ran ras­kas pu­ris­tus.

Ja niin olem­me saa­pu­neet het­keen, jol­loin mi­nun lu­ki­o­u­ra­ni on val­kois­ta lak­kia vail­le val­mis. Se on pis­te i:n pääl­le. Tuon ky­sei­sen i:n vii­van piir­tä­mi­nen on ol­lut täyn­nä mo­nen­lai­sia tun­tei­ta, vä­sy­myk­ses­tä on­nel­li­suu­teen ja tyy­ty­väi­syy­teen. Täyn­nä mo­nen­lai­sia ko­ke­muk­sia, aina aamu­sau­nois­ta yön pit­kil­le tun­neil­le ve­näh­tä­nei­siin pro­jek­tei­hin asti. Mut­ta tämä mat­ka kas­vat­ti ai­na­kin tätä mies­tä niin si­vis­tyk­sen mit­ta­puul­la kuin myös ih­mi­se­nä. Opin ym­mär­tä­mään ide­aa­li­kaa­sun ti­lan­yh­tä­lön ohel­la myös sitä, mitä oi­ke­as­ti ys­tä­vyys on tai osit­tais­in­teg­roin­nin li­säk­si sen, että suu­ren­kaan ura­kan edes­sä ei voi an­taa pe­rik­si.

Näi­tä vii­mei­siä sa­no­ja kir­joit­ta­es­sa on mie­lee­ni nous­sut usei­ta hy­viä muis­to­ja kou­lun käy­tä­vil­tä. Eräs näis­tä muis­tois­ta ku­lu­neel­ta vuo­del­ta si­säl­tää mie­les­tä­ni tär­ke­än poin­tin, joka saa mi­nut ar­vos­ta­maan ku­lu­nut­ta kol­mea vuot­ta vie­lä­kin enem­män:

Is­tuim­me ka­ve­ri­ni kans­sa penk­ka­rei­den sali­ti­lai­suu­den jäl­keen por­tail­la, kun Jyr­ki saa­pui pai­kal­le ja ky­se­li vä­sy­neil­tä abeil­ta tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mia. Kuun­nel­tu­aan ky­seis­ten abien kun­ni­an­hi­moi­set opis­ke­lu­suun­ni­tel­mat Jyr­ki lau­sah­ti nämä sa­nat, jot­ka tu­len muis­ta­maan pit­kään: ”Pa­rin vuo­den pääs­tä te kuu­le huo­maat­te, mi­ten help­poa tämä lu­ki­on käyn­ti oli­kaan.” Ei tar­vin­nut kuin yh­det YO-kir­joi­tuk­set ja pää­sy­koe­u­ra­kan, niin kyl­lä voin sa­noa suo­raan, että minä huo­ma­sin sen jo.

Jo­ten, jos jon­kin vin­kin teil­le voin näin kon­ka­ri­na an­taa, niin sen, että naat­ti­kaa naat­ti­kaa! Mat­ka on rank­ka, sil­lä sen on tar­koi­tus­kin ko­e­tel­la sen kul­ki­jaa, mut­ta lu­paan, että lop­pu­jen lo­puk­si tuo mat­ka on iki­muis­toi­nen. Ja kun vä­hän jak­saa teh­dä töi­tä jo jak­so­jen ai­ka­na, niin hom­mat hel­pot­tuu huo­mat­ta­vas­ti 😉

Kal­le Hä­mä­läi­nen

ke­vään 2016 yli­op­pi­las