Lukioajan tärkein oppi ei ole koulua, vaan elämää varten

Lu­ki­on päät­ty­es­sä voi olla kii­tol­li­nen va­li­tes­saan seu­raa­vaa pol­kua jol­le as­tua.

Ku­mar­rus kou­lun la­val­la, val­ko­lak­ki pää­hän ja oves­ta ulos. Hel­pos­ti voi­si aja­tel­la, että lu­ki­o­uran lo­pet­ta­mi­nen ei oli­si sen mul­lis­ta­vam­paa. Käy­tän­nön­ta­sol­la kaik­ki kui­ten­kin tie­tä­vät, että val­mis­tu­neel­la nuo­rel­la on edes­sään muu­tos­ten voi­mak­kaat pu­hu­ri­tuu­let. Jat­kos­sa saa­ta­vil­la ei ole enää joka­päi­väis­tä il­mais­ta lou­nas­ta lu­ki­o­tut­ta­vien seu­ras­sa tai pai­net­ta jat­ku­vien pa­lau­tus­teh­tä­vien muis­ta­mi­ses­ta. Oli­si men­tä­vä töi­hin, as­tut­ta­va pal­ve­luk­seen, muu­tet­ta­va uu­del­le paik­ka­kun­nal­le tai aloi­tet­ta­va am­ma­tin opis­ke­lu. Tu­li­si muo­dos­taa uusi elä­mä ul­ko­na tu­tuis­ta toi­min­ta­ta­vois­ta.

Ei sitä lu­ki­o­ta ole kui­ten­kaan tur­haan käy­ty. Ja vaik­ka kuin­ka oli­si pyr­ki­nyt vain saa­maan tun­neil­ta tun­tu­neet mi­nuu­tit ku­lu­maan 2048-pe­liä pe­la­ten, ei lu­ki­on yleis­si­vis­tä­vää vai­ku­tus­ta voi jät­tää huo­mi­oi­mat­ta. Sil­lä min­ne iki­nä vas­ta­val­mis­tu­neen tie vie­kin, on hä­nen mu­ka­nan­sa vä­hin­tään 18 ai­neen lu­kio-oppi­mää­rän tie­to­pa­ket­ti. Tuo moni­puo­li­nen työ­kalu­pak­ki aut­taa arki­e­lä­män ti­lan­teis­sa ja an­taa hy­vän läh­tö­koh­dan yh­teis­kun­nal­li­seen osal­lis­tu­mi­seen. Kui­ten­kaan mo­ni­a­kaan lu­ki­o­ajan opeis­ta ei ole kir­jat­tu ope­tus­suun­ni­tel­miin tai oppi­kir­joi­hin. Olem­me kas­va­neet ja ke­hit­ty­neet pal­jon lu­ki­on ai­ka­na ja en­nen ura­va­lin­nan te­ke­mis­tä it­ses­tään op­pi­mi­sen voi näh­dä erit­täin hyö­dyl­li­se­nä. Läh­tö­koh­dat ovat siis hy­vät siir­tyä elä­mäs­sä eteen­päin. 

En­sim­mäi­nen as­kel lu­ki­on jäl­kei­ses­sä elä­mäs­sä mo­nel­le on kesä­työt, jot­ka saat­ta­vat saa­da jat­koa opis­ke­lu­jen ohel­la tai väli­vuo­den ai­ka­na. Niin­kuin lu­ki­o­kou­lu­tus, myös työ avar­taa kat­son­ta­kan­taa elä­mäs­tä. Konk­re­tia ja käy­tän­nön­lä­hei­syys saat­ta­vat­kin mais­tua lu­ki­o­uran te­o­ri­aa pän­tän­nei­siin ai­voi­hin. It­ses­tään op­pi­mi­nen­kaan ei lopu, saat­taa joku löy­tää joh­to­lan­ko­ja unel­ma­työ­hön­sä kesä­töis­tä. Elä­män muu­tos on myös hyvä ti­lai­suus tu­tus­tua it­seen­sä uu­del­leen uu­des­sa ym­pä­ris­tös­sä ja ti­lan­tees­sa. Sa­mal­la on mah­dol­li­suus teh­dä jo­tain ai­van muu­ta kuin olla nenä kir­jas­sa tai tie­to­ko­neen näy­tös­sä. Uu­den si­vun kään­tä­mi­nen voi olla yl­lät­tä­vän­kin puh­dis­ta­vaa ja ren­tout­ta­vaa. 

Toi­vot­ta­vaa oli­si­kin, että jo­kai­nen sai­si mah­dol­li­suu­den le­vä­tä lu­ki­o­tai­val­luk­sen jäl­keen. Yli­op­pi­las­to­dis­tuk­sen kir­jain­ri­vis­töön kat­so­mat­ta on jo­kai­nen val­ko­lak­ki­nen teh­nyt suu­ren työn, joka ei ole kes­tä­nyt pel­käs­tään yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten ajan vaan koko 13-vuo­ti­sen kou­lu-uran ver­ran. Elä­mä on hei­tel­lyt tiel­le es­tei­tä ja haas­tei­ta, jois­ta huo­li­mat­ta ja nii­den vas­ta­tuu­les­sa val­ko­lak­ki on saa­vu­tet­tu. Ol­kaam­me siis yl­pei­tä ja kii­tol­li­sia saa­vu­tuk­ses­tam­me, unoh­ta­mat­ta kiit­tää it­se­äm­me. 

Lak­ki­jais­juh­las­sa Klas­si­kan sa­liin ko­koon­tuu vii­meis­tä ker­taa jouk­ko, joka ei enää kos­kaan tule ole­maan yh­des­sä sa­ma­na, Klas­si­kan 2023 päät­tä­vi­nä yli­oppi­lai­na. Klas­sik­ka ja lu­ki­o­kou­lu­tus on jät­tä­nyt mei­hin jäl­ken­sä, oli se sit­ten se, että saa­vum­me joka paik­kaan klas­sik­ka­lai­sen not­ke­an aika­tau­lun mu­kai­ses­ti 10 min myö­häs­sä, pääs­säm­me soi­si kat­ke­a­mat­to­ma­na nau­ha­na ”Rap­pi­ol­la” tai muis­tai­sim­me ne jan­ka­tut vai­kut­ta­mi­sen kei­not ulko­muis­tis­ta. Mer­kit­tä­vin Klas­si­kan te­ke­mä jäl­ki ei kui­ten­kaan löy­dy luo­kan muis­ti­kir­jan kät­köis­tä tai RO-vies­tien asia­lis­tas­ta, vaan meis­tä it­ses­täm­me ja sii­tä väli­e­ta­pis­ta mat­kaa, mitä jat­kam­me nyt eteen­päin.

Pers­pek­tii­vin muut­ta­mi­nen voi aut­taa nä­ke­mään ja op­pi­maan uut­ta it­ses­tään ih­mi­se­nä.