Mitä jäi käteen? - Kiitos Klassikka

Ke­vät saa­puu ja taas yksi ikä­luok­ka jät­tää Klas­si­kan käy­tä­vät ja luok­ka­huo­neet taak­seen. Ai­na­kin me ju­tun kir­joit­ta­jat olem­me ko­ke­neet lu­ki­os­sa pal­jon enem­män asi­oi­ta kuin mitä oli­sim­me kos­kaan osan­neet odot­taa. Sitä vain ajat­te­li tu­le­van­sa opis­ke­le­maan kol­mek­si vuo­dek­si eikä mi­tään sen kum­mem­paa, lu­kio ku­vau­tui ikään kuin pa­kol­li­se­na väli­e­tap­pi­na en­nen kuin pää­see ta­voit­te­le­maan it­sel­le mer­ki­tyk­sel­li­siä asi­oi­ta. Yl­lä­tyk­sek­sem­me mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä löy­tyi jo täs­tä het­kes­tä.  Nyt on tul­lut aika tii­vis­tää nämä lu­ki­o­vuo­det, täs­sä kah­den abin kii­tos Klas­si­kal­le.

En­sim­mäi­nen vuo­si oli oman pai­kan löy­tä­mis­tä, toi­nen meis­tä haki vuo­den ai­ka­na jopa amik­seen ensi­hoi­ta­jak­si. Myös ka­ve­ri­po­ru­kat ja ih­mis­suh­teet ha­ki­vat muo­to­aan. Yli­pää­tään oli kyse lu­ki­o­e­lä­mään ja -opis­ke­luun to­tut­te­lus­ta: kaik­ki oppi­ma­te­ri­aa­lit, opet­ta­jat ja kou­lun ti­lat ei­vät ol­leet vie­lä ai­van tut­tu­ja. Vuo­des­ta sel­vit­tiin kui­ten­kin kun­ni­al­la ja mo­lem­mat jat­koim­me lu­ki­os­sa. Mie­leen jäi tii­mi­jak­so, jos­sa tu­tus­tui omaan luok­kaan­sa pa­rem­min ja sai en­sim­mäi­sen mais­ti­ai­sen Klas­si­kan hen­ges­tä.

Toi­nen vuo­si oli sii­nä mie­les­sä lu­ki­on pa­ras, että kaik­ki oli jo tut­tua ja tur­val­lis­ta mut­ta toi­saal­ta lu­ki­on lop­pu­mi­nen ja yo-kir­joi­tuk­siin lu­ke­mi­sen stres­saa­mi­nen ei vie­lä ol­lut ajan­koh­tais­ta. Vuo­teen mah­tui pal­jon, sil­lä ko­ro­na aset­ti haas­tei­ta esi­mer­kin van­ho­jen tans­sien jär­jes­tä­mi­sel­le. Yli­pää­tään ko­ro­nal­ta suo­jau­tu­mi­nen vä­rit­ti lu­ki­o­ai­kaam­me pal­jon ja mas­kei­hin sai tot­tua jo en­sim­mäi­ses­tä vuo­des­ta läh­tien. Van­hat jär­jes­tyi­vät lo­pul­ta mel­ko nor­maa­lis­ti, nii­tä ai­no­as­taan siir­ret­tiin huh­ti­kuul­le.

Abi­vuon­na ko­ro­na­ti­lan­ne oli rau­hoit­tu­nut sen ver­ran, että mas­kin käyt­tö muut­tui va­paam­mak­si. Penk­ka­rit saa­tiin jär­jes­tet­tyä nor­maa­lis­ti, ha­luk­kaat pää­si­vät abi­ris­tei­lyl­le eikä kir­joi­tuk­siin liit­ty­nyt juu­ri­kaan ko­ro­na­stres­siä. Me kak­si myös osal­lis­tuim­me kurs­sil­le, joka päät­tyi opin­to­mat­kaan Roo­mas­sa, mikä ku­vas­taa sitä mi­ten kan­sain­vä­li­set pro­jek­tit jat­kui­vat ko­ro­nan jäl­keen nor­maa­lis­ti. Meil­le Roo­man mat­ka oli mo­nel­la ta­paa lu­ki­on hui­pen­tu­ma.

Yli­pää­tään lu­ki­o­ajan jät­tä­mi­nen taak­se tun­tuu hy­vin hai­ke­al­ta, kos­ka taak­seen jät­tää opin­to­jen li­säk­si tär­kei­tä muis­to­ja, het­kiä ja ih­mi­siä. Toi­saal­ta klas­sik­ka­lai­nen on aina klas­sik­ka­lai­nen – Klas­si­kan hen­ki ja lu­ki­on ai­ka­na opi­tut tai­dot py­sy­vät meis­sä aina. Meil­le oli tär­ke­ää ai­na­kin esiin­ty­mis­tai­to­jen hi­o­mi­nen, lu­ki­on yleis­si­vis­tä­vyys, jon­ka kaut­ta omat kiin­nos­tuk­sen koh­teet sel­kiy­tyi­vät sekä läh­de­kri­tiik­ki ja me­di­a­luku­tai­to, jot­ka olem­me oi­ke­as­ti huo­man­neet arki­e­lä­mäs­sä vält­tä­mät­tö­mik­si. Tai­to­ja oli help­po op­pia, kos­ka huo­noa tai epä­pä­te­vää opet­ta­jaa on tosi vai­kea löy­tää Klas­si­kas­ta. Opot­kin ovat ol­leet lois­ta­via, ja hei­tä tun­tuu oi­ke­as­ti kiin­nos­ta­van mei­dän opis­ke­li­joi­den hy­vin­voin­ti. Olem­me myös kii­tol­li­sia, että luku­jär­jes­tyk­sen sai ra­ken­taa itse, kos­ka sil­loin sai va­li­ta juu­ri ne opet­ta­jat ket­kä par­hai­ten so­pi­vat omaan tyy­liin op­pia.

Lu­ki­o­ai­ka­na koim­me, että Klas­si­kan hen­ki muo­dos­ti klas­sik­ka­lai­suu­den yti­men, ja toi­vom­me­kin tiet­ty­jen piir­tei­den säi­ly­vän lu­ki­os­sa vie­lä mei­dän vuo­si­luo­kan jäl­keen­kin. Ak­tii­vi­nen osal­lis­tu­mi­nen kou­lun toi­min­taan esi­mer­kik­si OPKH:n tai tä­män leh­den kaut­ta kan­nat­te­lee kou­lua, ja usein yk­si­kin ak­tii­vi­nen jä­sen voi saa­da pal­jon ai­kaan ja ma­dal­taa muil­le kyn­nys­tä osal­lis­tua. Meil­le Klas­si­kan hen­ki on mer­kin­nyt myös rei­luut­ta sekä opet­ta­jia että mui­ta opis­ke­li­joi­ta koh­taan, su­vait­se­vai­suut­ta, kaik­kien mu­kaan ot­ta­mis­ta ja ter­vet­tä, leik­ki­mie­lis­tä ylem­myy­den­tun­toa Kuo­pi­on mui­ta lu­ki­oi­ta koh­taan. Pe­rin­tei­den vaa­li­mi­nen ja yh­tei­söl­li­syys on ol­lut tär­ke­ää, ja toi­vom­me­kin että tu­le­vat­kin vuo­si­luo­kat ovat yl­pe­äs­ti klas­sik­ka­lai­sia.

En­nen kaik­kea neu­vom­me, että lu­kio me­nee tosi no­pe­as­ti ja sii­tä kan­nat­taa sik­si naut­tia. Aika var­hai­ses­sa vai­hees­sa ta­ju­sim­me lu­ki­on lop­pu­van pian – tai­sim­me kak­ko­sen tal­vel­la jo en­sim­mäis­tä ker­taa voi­vo­tel­la, että on enää puo­li­tois­ta vuot­ta jäl­jel­lä. Meil­le mo­lem­mil­le kou­lu, sen tar­jo­a­ma arki ja ryt­mi, on ol­lut tosi tär­ke­ää. On­nek­si aloi­tim­me hen­ki­sen val­mis­tau­tu­mi­sen lu­ki­o­a­jois­ta luo­pu­mi­seen ajois­sa. Asi­an täy­si­val­tai­nen kiel­tä­mi­nen mie­len puo­lus­tus­kei­no­na on to­sin ehkä pääl­lä edel­leen, ehkä to­tuus is­kee sit­ten lak­ki kä­des­sä.

Lu­kio on ol­lut tär­keä it­ses­sään, mut­ta tar­jon­nut myös poh­jan pal­jol­le muul­le. Ai­na­kin me olem­me op­pi­neet ot­ta­maan kou­lun vä­hem­män va­ka­vas­ti, ja lii­ka tun­nol­li­suus on lu­ki­o­vuo­sien ai­ka­na ka­ris­sut. Tu­lim­me mo­lem­mat si­sään yli 9,7 kes­ki­ar­vol­la, mut­ta aika äk­kiä unoh­tui arvo­sana­kes­kei­syys, sil­lä se ei ol­lut lu­ki­o­kurs­seil­la olen­nais­ta. Opin­not on miel­tä­nyt Klas­si­kan mo­ton mu­kai­ses­ti enem­män it­seä ja elä­mää kuin kou­lua var­ten, ja opet­ta­jat ovat ol­leet mu­ka­na luo­mas­sa tätä ilma­pii­riä. Lu­ki­on ai­ka­na on op­pi­nut tun­te­maan it­sen­sä ai­em­paa pa­rem­min, ja tuli poh­dit­tua pal­jon myös elä­mää suu­rem­pia fi­lo­so­fi­sia ky­sy­myk­siä.

Eri­tyi­ses­ti lu­ki­on ai­ka­na on tu­tus­tu­nut uu­siin ih­mi­siin ja saa­nut uu­sia, elin­i­käi­si­ä­kin ys­tä­viä – me ju­tun kir­joit­ta­jat­kin ys­tä­vys­tyim­me kun­nol­la vas­ta lu­ki­os­sa, vaik­ka olem­me muu­ten kul­ke­neet sa­mo­ja pol­ku­ja jo rei­lu kym­me­nen vuot­ta. Opin­toi­hin liit­ty­vän epä­mu­ka­vuu­den tai stres­sin kes­kel­lä kan­nat­taa­kin no­jau­tua ka­ve­rei­hin, esi­mer­kik­si yo-kir­joi­tuk­siin lu­ke­mi­nen oli ai­na­kin mei­dän mie­les­täm­me haus­kem­paa yh­des­sä ja sitä kaut­ta toi te­ho­kas­ta vaih­te­lua yk­sin lu­ke­mi­seen.

Kai­ken kaik­ki­aan nämä ovat ol­leet tä­hän­as­ti­sen elä­män kol­me pa­ras­ta vuot­ta. Har­mi­tus sii­tä, että pi­tää läh­teä on suu­ri, mut­ta on­nek­si Klas­sik­ka on kui­ten­kin paik­ka, jon­ne voi aina pa­la­ta. Sitä se on en­nen kaik­kea siel­lä ole­vien ih­mis­ten an­si­os­ta, jot­ka te­ke­vät Klas­si­kas­ta Klas­si­kan. Kaik­kia jää ikä­vä. Nyt on aika jo­kai­sen jah­da­ta omia unel­mi­aan, mut­ta ai­na­kin mei­dän on vai­kea ku­vi­tel­la, että mi­kään muu lu­kio oli­si val­mis­ta­nut sii­hen pa­rem­min. Kii­tos kai­kes­ta ja on­nea kai­kil­le abeil­le, oli val­mis­tu­mi­nen sit­ten edes­sä nyt tai ensi luku­vuon­na!

Toi­nen meis­tä val­mis­tuu vas­ta ensi syk­sy­nä, jo­ten lak­ki ei vie­lä up­poa pää­hän asti.