Melkein mahdoton tehtävä – Eli miten hankit hyvän joululahjan

Kun olin ylä­kou­lus­sa, sain tuol­loi­sel­ta par­haal­ta ys­tä­väl­tä­ni jou­lu­lah­jak­si mu­kin. Se oli täy­tet­ty kää­ri­tyil­lä kon­veh­deil­la ja kää­rit­ty läpi­nä­ky­vään sel­lo­faa­niin. Itse mu­kis­sa on kak­si tont­tua, tyt­tö ja poi­ka. Vaa­lea poh­ja vi­li­see pie­niä pu­nai­sia sy­dä­miä ja ri­paa vas­ta­pää­tä lu­kee teks­ti ”Läm­pöis­tä jou­lu­miel­tä”. Joku voi­si täs­sä vai­hees­sa to­de­ta, että aika ta­van­o­mai­nen jou­lu­lah­ja. Tuol­lai­sia löy­tää val­miik­si kää­rit­ty­nä jo­kai­ses­sa kaup­pa­liik­kees­sä.

Sil­ti tuo tur­hal­ta tun­tu­va, ruma muki on mi­nul­le to­del­la tär­keä.

Jou­lu­lah­jaa hank­kies­sa tu­lee miet­ti­neek­si mo­nia seik­ko­ja. Mi­ten voi saa­da ai­kai­sek­si mil­tei täy­del­li­sen yl­lä­tyk­sen lah­jan vas­taan­ot­ta­jal­le, kun pi­täi­si tie­tää, mitä hän tar­vit­see? Entä sit­ten lah­jan hin­ta ja laa­tu, ovat­ko ne so­pi­vat? Kes­tää­kö lah­ja käyt­töä ja onko se kor­jat­ta­vis­sa? Stres­siin tai­pu­va ih­mi­nen saa jo oi­rei­ta.

Jou­lu­lah­jo­jen hank­ki­mi­nen ei kui­ten­kaan ole stres­saa­mi­sen ar­vois­ta. Niin pai­not­taa Jaak­ko Läh­teen­maa ko­lum­nis­saan ”Jou­lu­lah­jat ei­vät ole stres­sin ar­voi­nen asia” (hs.fi 27.11.2020). Väit­teen­sä Läh­teen­maa pe­rus­te­lee to­de­ten, että il­man tark­kaa tie­toa lah­jan­saa­jan ar­jes­ta, lah­ja tu­lee joka ta­pauk­ses­sa me­ne­mään pie­leen. Hän myös nos­taa esiin yh­dys­val­ta­lai­sen ta­lous­tie­tei­li­jän Joel Wald­fo­ge­lin ar­tik­ke­lin. Sen ide­a­na oli kar­toit­taa lah­jan­saa­jien ar­vi­oi­ta lah­jo­jen­sa han­kin­ta­hin­nois­ta. Ar­vi­ot me­ni­vät usein ai­van pie­leen, kos­ka ne ar­vi­oi­tiin ala­kant­tiin.

On mel­ko su­rul­lis­ta aja­tel­la, ett­ei­vät lah­jan­saa­jat mo­nes­ti edes tie­dos­ta lah­jo­jen­sa to­del­lis­ta ar­voa. Ja tätä vie­lä­kin su­rul­li­sem­paa on aja­tel­la lah­jo­jen saa­mis­ta ja an­ta­mis­ta vas­ta­vuo­roi­se­na ar­vo­jen ta­soit­te­lu­na. Eten­kin lah­jo­jen an­ta­mi­nen on mie­le­käs­tä, kun sen itse ko­kee vä­lit­tä­mi­se­nä tois­ta koh­taan. Kes­kel­lä tal­vea ja pi­meyt­tä juh­lit­ta­va jou­lu on oi­val­li­nen aika muis­taa lä­him­mäi­si­ään lah­join ja te­oin.

Jos hy­vän jou­lu­lah­jan hank­ki­mi­nen sil­ti tuot­taa huol­ta ja ah­dis­tus­ta, kan­nat­taa muis­taa muu­ta­mia pe­rus­a­si­oi­ta. Mo­nes­ti jou­lu­lah­ja on on­nis­tu­nut, jos se on käy­tän­nöl­li­nen ja kes­tä­vä. Sel­lai­nen, jota tar­vit­see ar­jes­sa. Lah­jan ei tar­vit­se olla kal­lis, bud­jet­tiin ja kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen peri­aat­tei­siin so­pi­via han­kin­to­ja voi teh­dä os­ta­mal­la käy­tet­ty­nä. Jos hie­no­va­rai­sis­ta tie­dus­te­luis­ta huo­li­mat­ta ei löy­dy so­pi­vaa ide­aa esi­nees­tä, kan­nat­taa ko­et­taa lah­ja­kort­tia jo­hon­kin pal­ve­luun.

Tänä vuon­na jou­lu­lah­jois­sa ko­ros­tuu ko­ti­mai­suus. Hel­sin­gin Sa­no­mien pää­kir­joi­tuk­ses­sa (5.12.2020) ”Tänä vuon­na kan­nat­taa an­taa jou­lu­lah­jak­si ko­ti­mais­ta työ­tä” poh­di­taan, kuin­ka taas tar­vit­sem­me suo­ma­lai­sen työn ko­ros­ta­mis­ta. ”Kun an­nat lah­jak­si ko­ti­mais­ta työ­tä, var­mis­tat, että si­nul­le tär­ke­ät tai­tei­li­jat, ur­hei­li­jat ja yrit­tä­jät ovat odot­ta­mas­sa, kun vi­rus väis­tyy ja elä­mä pa­laa nor­maa­lik­si”, kir­joi­tuk­ses­sa to­de­taan, ja neu­vo­taan hank­ki­maan lah­jak­si lip­pu­ja, sar­ja­lip­pu­ja tai lah­ja­kort­te­ja ra­vin­to­loi­hin, te­at­te­rei­hin tai ur­hei­lu­ta­pah­tu­miin. Ku­ten myös Läh­teen­maa ko­lum­nis­saan mai­nit­see, jou­lu­se­son­ki voi olla tänä vuon­na mo­nel­le yri­tyk­sel­le elin­tär­keä.

Lah­jan vie­hät­tä­vyyt­tä li­sää sen hen­ki­lö­koh­tai­suus. Jos esi­nee­seen tai pal­ve­luun saa mu­kaan vaik­ka yh­tei­sen vit­sin, on­nis­tu­mi­nen on mil­tei taat­tua. Lah­jan voi myös teh­dä ko­ko­naan tai osit­tain itse, jol­loin sen per­soo­nal­li­suus ja ai­nut­laa­tui­suus ko­ros­tu­vat. Lah­jan­an­ta­jal­la tu­li­si­kin olla kirk­kaim­pa­na mie­les­sä, mi­ten hän ha­lu­aa juu­ri sitä tiet­tyä lah­jan­saa­jaa ilah­dut­taa.

Vii­me kä­des­sä jou­lu­lah­jan on­nis­tu­nei­suu­des­ta päät­tää sen saa­ja, ja sii­hen lah­jan­an­ta­ja ei voi enää vai­kut­taa. Jou­lu­lah­ja­pe­rin­teen tär­keim­mäk­si sään­nök­si pi­täi­si­kin mää­ri­tel­lä se, ett­ei ku­kaan saa yrit­tää lii­kaa. Yri­tyk­sen ja ereh­dyk­sen kaut­ta opim­me lah­jan­an­toa ja -vas­taan­ot­toa koko ajan, on­han se kui­ten­kin pi­det­ty tapa osoit­taa vä­lit­tä­mis­tä.

Ja mitä tu­lee Jou­lu­mie­li-mu­kiin, on mil­tei ihme, että se on sel­vin­nyt ah­ke­ras­ti käy­tet­ty­nä as­ti­a­na tä­hän päi­vään asti. Mik­si siis käy­tän sitä vie­lä, vaik­ka sen sisä­pin­ta on jo ai­van naar­muil­la ja sen se­son­ki­asu ei sovi kesä­aa­mun kah­vi­het­keen? Sik­si, että sil­lä on tun­ne­ar­voa. Sik­si, että se on hiu­kan isom­pi kuin muu­mi­mu­kit. Sik­si, että se oli en­sim­mäi­nen lah­jak­si saa­ma­ni as­tia.