Tavataan taas ensi viikolla

Pek­ka – tuo kes­ki-iän ylit­tä­nyt re­hel­li­nen suo­ma­lai­nen mies toi­mii ra­ken­nus­fir­man­sa joh­ta­ja­na. Pek­ka on mel­ko suu­ri­ko­koi­nen ja hä­nel­lä on vaa­le­at hiuk­set. Pe­kan per­hee­seen kuu­luu vai­mo ja kol­me las­ta. Pek­ka on luon­teel­taan to­del­la rau­hal­li­nen, mut­ta jos­kus hä­nel­lä­kin on huo­no­ja päi­viä, jol­loin saat­taa her­mos­tua. Pek­ka saa kes­ki­ver­to palk­kaa ja elää tyy­ty­väi­se­nä elä­mään­sä. 

Pek­ka läh­tee ko­tiin­sa vä­sy­nee­nä ran­kan työ­päi­vän jäl­keen. Mat­ka ko­tiin on pit­kä, jo­ten Pek­ka päät­tää poi­ke­ta kuor­ma-au­tol­laan huol­to­a­se­mal­le os­ta­maan nak­ki­säm­py­län. Huol­to­a­se­man pi­hal­la Pek­ka nä­kee nuo­ri­so­po­ru­koi­ta, sekä van­ho­ja tut­tu­ja ys­tä­vi­ään. Kun ben­saa­kin on tan­kat­tu riit­tä­väs­ti on aika jat­kaa mat­kaa. Lä­hel­lä ko­ti­aan Pek­ka oli tör­mä­tä tie­tä ylit­tä­vään jä­nik­seen, mut­ta pys­tyi väis­tä­mään sen vii­me het­kel­lä. Lo­pul­ta hän kur­vaa kuor­ma-au­tol­laan koti­pi­haan­sa.  

Pe­kan poi­ka Jou­ni odot­taa täl­lä ker­taa isään­sä ko­to­na. Kun Jou­ni nä­kee Pe­kan kuor­ma-au­ton lä­hes­ty­vän, hän tie­ten­kin ilah­tuu. Jou­ni poh­tii isän­sä jak­sa­mis­ta, sil­lä Pek­ka oli läh­te­nyt töi­hin ai­kai­sin aa­mul­la ja nyt kel­lo on jo yli seit­se­män ilta­päi­väl­lä. Pe­kan nous­tes­sa au­tos­ta Jou­ni huo­maa kuin­ka li­kai­set Pe­kan työ­vaat­teet to­del­la ovat. Pek­ka kä­ve­lee lä­hem­mäs Jou­nia ja sa­mal­la Jou­ni on en­tis­tä huo­les­tu­neem­pi isäs­tään. Pek­ka näyt­tää vä­sy­neel­tä ja hai­see to­del­la hi­ki­sel­le.  

“Noni, pää­sit si­nä­kin sit­ten vih­doin kot­tiin. Mi­ten­käs se työ­päi­vä su­jui?” ky­se­li Jou­ni. 

“No sii­nä­hän se hom­mia pais­kies­sa meni”, mu­ti­si Pek­ka. 

“Sää näy­tät kyl­lä mel­ko vä­sy­neel­tä”, Jou­ni huo­maut­ti. 

“No kait se ih­mi­nen nyt töi­den jäl­keen on vä­sy­nyt. Onko jää­kaa­pis­sa mit­tään ruo­kaa?” Pek­ka ky­se­li ja al­koi sa­mal­la poh­tia elä­mään­sä. 

Alan tun­tea it­se­ni jo mel­ko van­hak­si. Lap­set oli­vat vas­ta ihan pie­niä, mut­ta nyt mei­dän nuo­rim­mai­nen – Jou­ni, on jo pääl­le pari­kymp­pi­nen. Elä­mä oli ehkä on­nel­li­sem­paa vie­lä sil­loin kun työs­ken­te­lin toi­mis­tos­sa. Päi­vät oli­vat sään­nöl­li­siä ja il­lal­la jäi ai­kaa lap­sil­le.  

Pe­kan ko­to­na val­lit­si omi­tui­nen tun­nel­ma. Isä ja poi­ka is­tui­vat ta­los­sa kah­des­taan – Pek­ka ruo­ka­pöy­däs­sä ja Jou­ni olo­huo­nees­sa. Vä­lil­lä he kat­se­li­vat tele­vi­si­o­ta ja vä­lil­lä taas toi­si­aan. 

Jou­ni oli­si ha­lun­nut ju­tel­la kuu­lu­mi­sis­ta, mut­ta hän­kään ei ha­lun­nut ava­ta suu­taan ja rik­koa hil­jai­suut­ta. Tun­ti ku­lui to­del­la no­pe­as­ti is­tus­kel­les­sa ja lo­pul­ta Jou­nin oli aika läh­teä ko­tiin. Jou­ni tun­si it­sen­sä hie­man voi­mat­to­mak­si, mut­ta hän tie­si, että tu­lee vie­rai­le­maan isän­sä luo­na taas ensi­vii­kol­la.