Kerttu sydän Roope

Kert­tu is­tuu sän­gyn­reu­nal­la, vaa­le­an­rus­ke­at hiuk­set olal­la ja rip­si­vä­rit pos­kil­le va­lu­nee­na kyy­nel­ten mu­ka­na. Hän oli juu­ri tul­lut ko­tiin erot­tu­aan poi­ka­ys­tä­väs­tään Roo­pes­ta kou­lu­päi­vän ai­ka­na. Tai ei Roo­pe hä­nen poi­ka­ys­tä­vän­sä ol­lut, mut­ta Kert­tu aina sa­noi, että jo­tain sin­ne­päin. Mat­kan kou­lus­ta ko­tiin Kert­tu eli pel­käs­sä su­mus­sa, eikä Kert­tu mat­kas­ta muis­ta muu­ta kuin huo­les­tu­neet kat­seet vas­taan­tu­li­joi­den kas­voil­la. Ko­to­na Kert­tua odot­ti 4 vuot­ta van­hem­pi iso­sis­ko, jon­ka tiuk­kaan ot­tee­seen Kert­tu kaa­tui heti as­tut­tu­aan ko­tiin. Hän mur­tui täy­siin kyy­ne­liin ja sis­ko yrit­ti hän­tä mah­dol­li­sim­man hy­vin loh­dut­taa.  

En ol­lut kos­kaan näh­nyt Kert­tua yhtä maas­sa, kun hän oli nyt, en tien­nyt kuin­ka loh­dut­taa, vaik­ka olin­han itse nuo­rem­pa­na käy­nyt sa­man hom­man läpi. Oli hir­ve­ää kat­soa sis­ko­ni sat­tu­van niin pal­jon, vaik­ka tie­dän, että se kipu ja kai­puu ajan kans­sa hel­pot­taa. Mut­ta en voi va­leh­del­la, pit­kään se pa­hal­ta tun­tuu eikä mi­kään tun­nu aut­ta­van. Ky­syin Ker­tul­ta “mitä ta­pah­tui?”, Kert­tu vas­ta­si “en it­sek­kään tie­dä mi­ten kaik­ki päät­tyi näin, vas­ta­han meil­lä oli kaik­ki hy­vin.” 

Muis­tan, kuin­ka ta­pa­sim­me Roo­pen kans­sa en­sim­mäi­sen ker­ran, olin töis­sä ja kä­vin tauol­la ta­paa­mas­sa ys­tä­vää­ni, joka oli tul­lut mi­nua moik­kaa­maan, hä­nel­lä oli mu­ka­na ka­ve­ri, jo­hon is­kin heti sil­mä­ni. Muis­tan kuin­ka pit­kä ja ko­mea tuo poi­ka oli ja hä­nel­lä oli mu­ka­naan kai­na­lo­sau­vat, hän oli louk­kaan­tu­nut pe­lis­sä, mut­ta pys­tyi nyt kui­ten­kin kä­ve­le­mään. Hän siis pe­la­si jää­kiek­koa, kun ky­syin, mitä oli ta­pah­tu­nut. Poi­ka esit­te­li it­sen­sä Roo­pek­si. Muis­tan kuin­ka toi­voin, että Roo­pe ot­tai­si mi­nuun yh­teyt­tä ja niin­hän hän ot­ti­kin. Seu­raa­va­na päi­vä­nä ka­ve­ri­ni tuli taas yh­des­sä Roo­pen kans­sa työ­pai­kal­le­ni ja tar­jo­sin heil­le kah­vit. Au­toin Roo­pea kan­ta­mal­la hä­nen kah­vin­sa alas por­tais­sa, kos­ka hä­nel­lä oli edel­leen ne sau­vat. Tämä on edel­leen yksi par­haim­mas­ta päi­väs­tä­ni.  

Muis­tel­tu­aan päi­vää, jol­loin Kert­tu ta­pa­si Roo­pen hän is­tuu sän­gyn pää­dys­sä ja tui­jot­taa ulos ik­ku­nas­ta. Myös tai­vas it­kee vesi­sa­teen muo­dos­sa Ker­tun ja Roo­pen eros­ta. Ul­ko­na on har­maa­ta, mut­ta kui­ten­kin läm­min kesä­ilta.  Kert­tu kat­soo ulos, mut­ta hä­nen verk­ko­kal­vol­laan nä­kyy vain hä­nen ja Roo­pen yh­tei­siä hy­viä het­kiä. 

Vie­lä jos­kus Kert­tu tu­lee taas tun­te­maan läm­pi­män kesä­il­lan ihol­laan ja it­sen­sä iloi­sek­si ja va­paak­si il­man huo­lia ja kai­puu­ta Roo­pea koh­taan. Tätä ai­kaa ei voi en­nus­taa, mut­ta sen tie­dän, että se päi­vä vie­lä jos­kus tu­lee