Maijan tarina

Mai­ja on 17-vuo­ti­as yk­sin­huol­ta­ja, jol­la on 1-vuo­ti­as ty­tär. Lap­sen isä oli yh­den il­lan jut­tu, eikä Mai­ja tie­dä kuka lap­sen isä siis on. Mai­ja on lu­ki­on 2. vuo­den opis­ke­li­ja, joka tyk­kää viet­tää ai­kaa har­ras­tuk­sien­sa pa­ris­sa. Mai­jal­la on pu­ner­ta­van rus­ke­at suo­rat hiuk­set, jot­ka näyt­tä­vät au­rin­gon­va­los­sa kul­tai­sil­ta. Mai­jan tum­man­si­ni­set sil­mät ovat sy­vem­män si­ni­set kuin yk­si­kään maa­il­man meri, ja ne kät­ke­vät si­sään­sä val­ta­van mää­rän ar­voi­tuk­sia. Hä­nen pi­sa­man­sa saa­vat Mai­jan näyt­tä­mään aina ys­tä­väl­li­sel­tä. 

Mai­ja on ilta­kä­ve­lyl­lä lap­sen­sa kans­sa. Lap­si nuk­kuu rat­tais­sa sa­mal­la kuin au­rin­ko al­kaa las­kea ho­ri­son­tin taak­se. Mai­ja kä­ve­lee koi­ra­puis­ton ohi, jos­sa use­at iloi­set lap­si­per­heet ovat koi­rien­sa kans­sa. Mai­ja­kin ha­lu­ai­si koi­ran, jon­ka kans­sa lap­si voi­si vart­tua yh­des­sä. Juu­ri nyt sii­hen ei kui­ten­kaan ole va­raa, sil­lä Mai­ja asuu yk­sin en­tuu­des­taan hä­nel­le tun­te­mat­to­man hen­ki­lön kans­sa. Mai­ja työn­tää las­ten­rat­taat pi­haan, nos­taa tyt­tä­ren­sä sy­liin­sä, ja al­kaa pen­koa avai­mia tas­kun­poh­jal­ta. Mai­ja on hy­vin vä­sy­nyt ja kun avai­mia ei mil­lään mei­naa löy­tyä Mai­ja pääs­tää il­moil­le kiro­sa­nan. En­nen kuin Mai­ja ker­ke­ää löy­tää avai­men­sa, ovi au­ke­aa ja oven ra­os­ta pis­tää esiin Mai­jaa 4 vuot­ta van­hem­pi nai­nen ver­hou­tu­nee­na voi­mak­kaa­seen tuok­su­pil­veen.  

Ava­sin taas oven Mai­jal­le, kun it­ses­tään lii­ko­ja luu­le­va tei­ni­äiti on taas ker­ran unoh­ta­nut avai­met ko­tiin. “Voi­sit ope­tel­la pi­tä­mään avai­mia mu­ka­na”, to­kai­sen il­moil­le är­ty­nee­nä. Mai­ja vain tu­hah­taa ja kä­ve­lee suo­raan läpi yh­tei­sen asun­tom­me oles­ke­lu­ti­lan, joka yh­dis­tää keit­ti­ön ja olo­huo­neen. Huo­ne on jää­nyt täy­si tyh­jäk­si, sil­lä kum­pi­kaan ei ha­lua si­sus­taa yh­teis­tä alu­et­ta, sil­lä kum­pi­kaan ei koe sen kuu­lu­van omal­le vas­tuul­leen. Mai­ja pa­laa ta­kai­sin keit­ti­ön puo­lel­le nyt il­man ty­tär­tään. “Oot­ko tis­kan­nut koko vii­kol­la?” Mai­ja ky­syy. Pyö­räyt­te­len sil­mi­ä­ni sel­kä kään­net­ty­nä Mai­jan suun­taan. “Ha­loo?” Mai­ja ky­syy ute­li­aal­la ää­nen­sä­vyl­lä. “No kyl­lä olen, tä­nään ja tois­sa päi­vä­nä”, mel­kein huu­dan il­moil­le, ja säi­käh­dän it­se­kin te­rä­vää ää­nen­sä­vy­ni. 

Olen niin vä­sy­nyt elä­mään Vii­vin kans­sa, mie­tin tart­tu­es­sa­ni tis­ki­har­jaan taas ker­ran. Olen op­pi­nut puo­lus­ta­maan it­se­ä­ni, sil­lä en­nen kuin äi­ti­ni pot­ki mi­nut asun­nos­taan kuul­les­sa­ni ole­va­ni ras­kaa­na, hä­nel­lä oli ta­pa­na jät­tää koko ta­lou­den­hoi­to mi­nul­le. Nyt kun asun Vii­vin kans­sa, toi­von vain sitä päi­vää, kun mi­nul­la on va­raa asua omas­sa asun­nos­sa il­man, että jou­dun vah­ti­maan ai­kuis­ta nais­ta niin kuin hän oli­si oma lap­se­ni; yksi on jo riit­tä­väs­ti. Vii­vis­sä ja äi­dis­sä­ni on sa­man­lai­sia piir­tei­tä, joi­den toi­voi­sin ka­to­a­van. Vil­kui­len asun­to­am­me nyt kun Vii­vi on omas­sa huo­nees­saan vih­doin. Sei­nien ta­pe­tit ovat ku­lu­neet ja ka­ton maa­li loh­keil­lut. Soh­vas­sa on rei­kä, jos­ta pais­taa jou­si läpi. Kat­to­lam­pun valo on taas pa­la­mas­sa lop­puun, sil­lä valo on jo ok­set­ta­van kel­tai­nen.  

Is­tun sa­mal­la rei­käi­sel­lä soh­val­la kuu­kau­si myö­hem­min ja kat­son las­ta­ni, joka leik­kii le­luil­la lat­ti­al­la, ja al­kaa epä­toi­voi­ses­ti yrit­tä­mään kon­ta­ta. Nau­rah­dan hä­nel­le, joka saa lap­sen hy­myi­le­mään le­ve­äs­ti. Het­ken kui­ten­kin pi­laa pu­he­lin­soit­to. Tar­tun pu­he­li­mee­ni ja het­ken ku­lut­tua olen on­nel­li­sem­pi kuin pit­kään ai­kaan. Vii­vi on saa­nut työ­pai­kan, jon­ka ta­kia hän muut­taa pois asun­nos­ta vii­kon ku­lut­tua. Uusi kämp­pik­se­ni on toi­nen tei­ni­äiti, joka on sa­mas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa kuin minä. Sul­jen pu­he­li­me­ni, ja poi­min lap­se­ni sy­liin lat­ti­al­ta. Sa­mas­sa pu­he­li­me­ni ki­lah­taa, ja näen, että uusi kämp­pik­se­ni on lä­het­tä­nyt vies­tin. Hän vai­kut­taa mu­ka­val­ta ja us­kon, että tu­lem­me hy­vin toi­meen. Ehkä, elä­mä läh­tee­kin täs­tä nou­suun ja kaik­ki kään­tyy hy­vin, tai niin ai­na­kin us­kon.