Netflixin vanki

Kuva: Kiia Ket­tu­nen

”Pan­de­mia ei teh­nyt­kään meis­tä koti­e­läi­miä”, väit­tää Pek­ka Tor­vi­sen ar­tik­ke­li ”Pan­de­mia ei teh­nyt­kään meis­tä koti­e­läi­miä, ja nyt Netf­lix on ro­mah­ta­nut,” (HS 23.5.2022) jo heti en­sim­mäi­ses­sä virk­kees­sä. Vai te­ki­kö, sil­lä kat­so­es­sa­ni itse ai­kaa, joka ku­luu suo­ra­tois­to­pal­ve­luis­sa, huo­maan var­sin­kin Netf­li­xin käy­tön kas­va­neen val­ta­vas­ti pan­de­mi­an alku­ai­ka­na. En­nen pan­de­mi­aa vie­tin ai­kaa Netf­li­xis­sä vain vii­kon­lop­puisin il­lal­la yh­des­sä per­heen kans­sa. Nyt se kui­ten­kin tun­tuu ole­van jo kei­no pa­e­ta ar­kea jokapäi­väi­ses­sä toi­min­nas­sa. Ar­jen tun­tu­es­sa ras­kaal­le, läp­pä­rin kan­si au­ke­aa mel­ko vai­vat­to­mas­ti. Netf­li­xin lo­gon au­e­tes­sa nä­ky­viin, mie­li tun­tuu saa­van jo­ta­kin muu­ta aja­tel­ta­vaa. Tar­jon­ta on val­ta­va, ja sii­nä het­kes­sä han­ka­lim­mal­le pää­tök­sel­le päi­vän ai­ka­na tun­tuu se, kun pi­tää va­lita mitä kat­soi­si. Kun va­lin­nan saa teh­tyä pie­nen har­kin­nan jäl­keen, tun­tuu kaik­ki muu unoh­tu­van. Se on juu­ri­kin sitä, mikä tele­vi­si­o­sar­jois­sa kieh­too. Pan­de­mia vain no­peut­ti riip­pu­vai­suut­ta tä­hän.

En­nen pan­de­mi­aa mo­net nuo­ret viet­ti­vät ai­kaa yh­des­sä teh­den ku­kin mie­lei­siä asi­oi­taan. Pan­de­mi­an alet­tua ih­mis­ten jou­dut­tua jää­mään ko­tiin, ei nuo­ret­kaan pääs­seet viet­tä­mään ai­kaa yh­des­sä. Päi­vi­sin, kun kou­lu­työt oli teh­ty, aloin kat­so­maan Netf­li­xiä. Kir­jo­jen ti­lal­le tuli sen ke­vään ai­ka­na au­di­o­vi­su­aa­li­nen ker­ron­ta eli sar­jat ja elo­ku­vat, jois­ta var­sin­kin sar­jat. Nii­den pe­rin­tei­sen draa­man­kaa­ren rik­ko­mi­nen sai kiin­nos­tuk­sen he­rää­mään, kun taas elo­ku­vat tun­tui­vat nou­dat­ta­van aina sa­maa draa­man­kaar­ta. Kun koko en­sim­mäi­nen ko­ro­na­ke­vät to­tut­tiin täl­lai­seen aja­tuk­seen, että va­paa-ajal­la ei ole muu­ta te­ke­mis­tä har­ras­tus­ten­kin jää­tyä tauol­le, al­koi sii­tä tul­la jo jonkunlai­nen tapa. Kun har­ras­tus­toi­min­ta al­koi taas pyö­ri­mään, mo­net nuo­ret oli­vat jo kou­kus­sa. Moni lo­pet­ti har­ras­tuk­sen­sa, sil­lä tun­tui, ett­ei kou­lul­le ja ka­ve­reil­le jää­nyt riit­tä­väs­ti ai­kaa. Oi­ke­as­ti se aika ku­lui tele­vi­si­o­sar­jo­jen pa­ris­sa, mut­ta sitä ei vaan sil­loin ta­jun­nut.

Kos­ka Netf­lix kor­vaa hel­pos­ti esi­mer­kik­si kou­lu­työt, heik­ke­nee sa­mal­la kes­kit­ty­mis­kyky. Kun ar­jes­sa tu­lee het­ki, että ei jak­sai­si, kor­vau­tuu se useim­mi­ten Netf­li­xin tai muun suo­ra­tois­to­pal­ve­lun tui­jot­ta­mi­sel­la. Sar­jo­jen ol­les­sa pit­kiä ja jak­so­jen ol­les­sa ly­hyi­tä, so­pi­vat ne hy­vin ar­jen pie­niin­kin ko­loi­hin. 20 mi­nuu­tin jak­son kat­soo vaik­ka bus­sis­sa mat­kal­la ko­tiin. Kun pää­set ko­tiin ja ro­jah­dat sän­gyl­le­si het­kek­si, avaat taas Netf­li­xin aja­tel­len, että vie­lä yksi jak­so. Tun­nit hu­rah­ta­vat su­mus­sa, ja vas­ta kuin näl­kä ja ves­sa­hätä tun­tu­vat lii­an voi­mak­kail­ta, huo­maat, että olet kat­so­nut koko kau­den. Kuu­los­taa­ko tu­tul­ta?

Pi­rit­ta Rä­sä­sen ko­lum­ni ”Pan­de­mia ly­hen­si draa­ma­sar­jo­jen jak­so­ja en­ti­ses­tään, ja se on mai­nio jut­tu” (HS 4.5.2022) to­te­aa, että koko en­sim­mäi­sen kau­den saat­toi kat­soa yh­den vii­kon­lo­pun ai­ka­na- tai jopa yh­des­sä ilta­päi­väs­sä. Itse huo­maan sa­man kou­lu­töi­den ol­les­sa ras­kai­ta. Ajat­te­len pi­tä­vä­ni pie­nen tauon, ja kat­so­va­ni yh­den jak­son, mut­ta jos­sain vai­hees­sa huo­maan­kin, että olen kat­so­nut jo seit­se­män pe­räk­käis­tä jak­soa. Var­sin­kin lu­ki­os­sa oppi­kir­jo­jen olleessa di­gi­taa­li­sia, on vain muu­ta­man klik­kauk­sen pääs­sä, että digi­kir­ja vaih­tuu suo­ra­tois­to­pal­ve­lun sar­jak­si. Kun täl­lai­seen sar­ja­kier­tee­seen ajau­tuu, on sii­tä myös­kin han­ka­la pääs­tä pois. Tor­vi­sen ar­tik­ke­lis­sa hän väit­tää: ”Netf­lix oli vuo­sia sit­ten uut­ta ja mul­lis­ta­vaa”, mutta mie­les­tä­ni se on edel­leen uut­ta, mut­ta uu­vut­ta­vaa. Se vai­kut­taa jat­ku­vas­ti kou­luun, ja me­nee sen edel­le ta­hat­to­mas­ti, eikä sil­le tun­nu voi­van itse yh­tään mi­tään.

En­sim­mäi­sen ko­ro­na­ke­vään ai­ka­na sar­jat tun­tui­vat kiin­nos­ta­vil­ta, ja nii­tä oli ra­ja­ton mää­rä. Tun­tui, että mi­tään ei ol­lut vie­lä näh­nyt, ja kaik­ki oli uut­ta. Sar­jo­jen kuva­kul­mien vaih­dok­set, ääni­te­hos­teet ja rik­ko­nai­set draa­man­kaa­ret toi­vat jo­tain en­nen­nä­ke­mä­tön­tä. Nyt pa­rin vuo­den sar­joi­hin kou­kut­tu­mi­sen jäl­keen tun­tuu, että sar­jo­ja pi­tää et­siä pa­kol­la, ja sar­jo­ja täy­tyy kat­soa, kos­ka on pak­ko. Sii­nä ei tun­nu ole­van, enää sa­maa haus­kuut­ta ja jän­ni­tys­tä, vaan koko hom­ma tun­tuu pak­ko­pul­lal­ta. Jos jos­sa­kin olen Tor­vi­sen kans­sa sa­maa miel­tä on se tämä: ”Netf­lix oli vuo­sia sit­ten uut­ta ja mul­lis­ta­vaa, mut­ta nyt se on yhtä suu­ri tyl­si­mys kuin ta­val­li­set kau­pal­li­set tv-ka­na­vat.”

Al­kuun Netf­lix oli haus­kaa, se viih­dyt­ti ja kie­toi mu­kaan­sa kuin sir­kuk­set ja nii­den maa­gi­set tai­at. Ny­ky­ään olo on kui­ten­kin sel­lai­nen, kuin oli­si au­ti­os­sa sir­kuk­ses­sa. Tra­pet­sit roik­ku­vat edel­leen ka­tos­ta, van­hat eläin­hä­kit ovat avoin­na ja pel­len asu ma­kaa sir­kuk­sen hie­kas­sa. Kaik­ki väri­va­lot ja se lois­to, joka en­nen oli on pois­sa. Pan­de­mia kut­sui mu­kaan tä­hän sir­kuk­seen; tar­jo­sin kä­te­ni ja se kis­kai­si ko­ko­nai­se­na, eikä se ha­lua pääs­tää pois. Olen Netf­li­xin van­ki, ja se on osit­tain pan­de­mi­an syytä, ja oli­sin hy­vin iloi­nen jos pää­si­sin ulos sen luo­mas­ta van­ki­las­ta.

Kuva: Rii­na Var­ti­ai­nen