Ainutlaatuiset Antologiat

Kuva: Sii­ri Kai­po­nen

Ny­ky­ään useim­mis­sa tele­vi­si­o­sar­jois­sa on yh­dis­tä­vä­nä te­ki­jä­nä sa­mat hah­mot, oli­pa juo­ni sit­ten sama koko sar­jan ajan tai vaih­te­le­va jak­so­jen vä­lil­lä. An­to­lo­gi­a­sar­jat ei­vät kui­ten­kaan nou­da­ta tätä sään­töä. Nii­den jak­sot tai tuo­tan­to­kau­det si­joit­tu­vat eri koh­tei­siin, nii­den hah­mot ovat eri­lai­set ja jo­kai­ses­sa on oma ta­ri­nan­sa. Niis­sä si­to­va­na te­ki­jä­nä toi­mii sen si­jaan jo­kin aihe, ku­ten Love, De­ath & Ro­bots -sar­jas­sa ni­men­sä mu­kai­ses­ti rak­kaus, kuo­le­ma ja ro­bo­tit. An­to­lo­gi­a­sar­jois­sa gen­ret­kin vaih­te­le­vat usein, mut­ta kau­hu on usein eri­tyi­sen tär­ke­äs­sä ase­mas­sa.

Pi­rit­ta Rä­sä­sen ko­lum­ni ”Pan­de­mia ly­hen­si draa­ma­sar­jo­jen jak­so­ja en­ti­ses­tään, ja se on mai­nio jut­tu” (HS 4.5.2022) ker­too pan­de­mi­an vai­ku­tuk­sis­ta tv-sar­jo­jen pi­tuu­teen. An­to­lo­gi­a­sar­jois­sa jak­so­jen pi­tuus ei muo­dos­tu on­gel­mak­si, sil­lä ne toi­mi­vat niin eri­lail­la nor­maa­liin sar­jaan ver­rat­tu­na. Ko­lum­nis­saan Rä­sä­nen mai­nit­see, kuin­ka sar­jo­jen jak­so­ja saa­te­taan ve­nyt­tää 45 mi­nuut­tiin, jol­loin syn­tyy tyh­jä­käyn­tiä. An­to­lo­gi­a­sar­jois­sa tyh­jä­käyn­tiä ei tule pi­dem­mis­sä­kään jak­sois­sa, kos­ka niil­lä on aina oma maa­il­man­sa ja ta­ri­nan­sa. Kaik­ki aika käy­te­tään siis hy­väk­si. Etu­na on myös jak­so­jen pi­tuuk­sien vaih­te­lu, joka on pal­jon va­paam­paa kuin pe­rin­tei­ses­sä sar­jas­sa. Esi­mer­kik­si jo­kin jak­sois­ta voi olla vain 30 mi­nuut­tia ja toi­nen taas lä­hem­pä­nä puol­ta­tois­ta tun­tia. Tä­män an­si­os­ta sar­jas­sa voi­daan tut­kia hy­vin­kin moni­muo­toi­ses­ti eri­lai­sia kon­sep­te­ja.

An­to­lo­gia an­taa for­maat­ti­na pal­jon ar­tis­tis­ta va­paut­ta. Sen jak­so­jen ei tar­vit­se olla mah­ti­pon­ti­sia, kuin me­nes­tys­elo­ku­vien. Sii­hen ei myös­kään tar­vit­se lo­put­to­mia juo­nen­kään­tei­tä, ku­ten Bre­a­king Ba­dis­sa tai Game Of Thro­ne­sis­sa. Sen jak­sot muis­tut­ta­vat usein ly­hyt­elo­ku­via, jo­ten ne ovat mah­ta­via ou­dom­pien­kin ide­oi­den tut­kis­ke­luun. Niil­lä on pie­niin in­die-ly­hyt­elo­ku­viin ver­rat­tu­na kui­ten­kin se etu, että ne an­ta­vat näil­le kon­sep­teil­le laa­joil­le ylei­söil­le kel­paa­van alus­tan. Et­hän to­sis­sa­si iki­nä avaa tele­vi­si­o­ta ja mie­ti, että kat­son­pa­han ly­hyt­elo­ku­via. Saa­tat sen si­jaan hy­vin­kin al­kaa kat­so­maan Black Mir­ro­rin kal­tais­ta sar­jaa.

Black Mir­ror on hie­no esi­merk­ki an­to­lo­gi­as­ta. Sen jak­sot ovat hy­vin­kin eri­lai­sia, vaih­del­len ter­mi­naat­to­ri­ro­bot­tien hal­lit­se­mis­ta dys­to­pi­ois­ta lap­sien seu­raus­jär­jes­tel­miin. Niis­sä sel­vin yh­dis­tä­vä te­ki­jä on tek­no­lo­gia, mut­ta ken­ties si­tä­kin tär­ke­äm­pi te­ki­jä löy­tyy sen ni­mes­tä. Ni­mit­täin Black Mir­ror eli mus­ta pei­li viit­taa tele­vi­si­o­si tai mo­bii­li­lait­tee­si pi­me­ään ruu­tuun, joka il­mes­tyy aina jak­so­jen pää­tyt­tyä. Oh­jel­man juo­nen­kään­nök­set ta­kaa­vat lä­hes var­man jär­ky­tyk­sen, joka nä­kyy sit­ten naa­mas­sa­si kat­so­es­sa­si tä­hän ”mus­taan pei­liin”. Jak­so­jen jär­kyt­tä­vyys lait­taa aina miet­ti­mään tek­no­lo­gi­aan ja sy­vem­min ih­mi­syy­teen liit­ty­viä tee­mo­ja, joi­ta oh­jel­ma si­säl­tää.

Aja­tuk­sia ja tun­tei­ta voi­mak­kaas­ti he­rät­tä­vät jak­sot ei­vät ole suin­kaan vain Black Mir­ro­rin eri­koi­suus, vaan aika ylei­siä kai­kis­sa an­to­lo­gi­a­sar­jois­sa. Kos­ka me­net aina jo­kai­seen uu­teen sar­jan osaan sok­ko­na, niis­sä yl­lät­tä­vät juo­nen­kään­teet ovat eri­tyi­sen te­hok­kai­ta. Ne toi­mi­vat var­sin­kin psy­ko­lo­gis­ta kau­hu­na he­rät­tä­vi­nä ele­ment­tei­nä, kun asi­at ei­vät ole­kaan, kuin mil­tä al­kuun näyt­ti.

Juo­nen­kään­teet py­sy­vät kui­ten­kin aina tiu­kas­ti jak­so­jen si­säl­lä, kuin voi olet­taa­kin. Täs­sä pii­lee sel­vä etu, jota ei vält­tä­mät­tä huo­maa­kaan. Sil­lä jak­sot ei­vät ad­dik­toi, ku­ten pe­rin­tei­ses­sä sar­jas­sa. Ha­lu­at kyl­lä kat­soa sar­jaa eteen­päin, vä­lil­lä voi­mak­kaas­ti­kin. Mut­ta ei kui­ten­kaan syn­ny sa­man­lais­ta hai­tal­lis­ta pak­ko­miel­let­tä, jon­ka ta­kia huo­maat val­vo­nee­si nel­jään aamu­yöl­lä arki­päi­vä­nä.

Etu­na on myös, että voit kat­soa jak­sot mis­sä jär­jes­tyk­ses­sä hu­vit­taa­kin. Jos ha­lu­at aloit­taa uu­den an­to­lo­gi­a­sar­jan, voit et­siä ne­tis­tä sen par­haan jak­son ja aloit­taa sii­tä. Tai jos ha­lu­at suo­si­tel­la ka­ve­ril­le sar­jaa, voit vin­ka­ta aloit­ta­maan lem­pi­jak­sos­ta­si. Tämä voi olla to­del­la­kin hyvä ete­ne­mis­tapa, sil­lä esi­mer­kik­si Black Mir­ro­ris­sa pi­lot­ti­jak­so ei vält­tä­mät­tä anna pa­ras­ta mah­dol­lis­ta ku­vaa lo­pus­ta sar­jas­ta.

An­to­lo­gi­ois­sa mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­suus ko­ros­tuu eri­tyi­ses­ti. Nii­den va­paam­pi for­maat­ti an­taa mah­dol­li­suuk­sia ta­ri­noil­le, jot­ka ei­vät oli­si muu­ten näh­neet iki­nä päi­vän­va­loa. Mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­suus ei kui­ten­kaan ra­jaan­nu pelk­kiin ta­ri­noi­hin ja tee­moi­hin, esi­mer­kik­si Love, De­ath & Ro­bot sar­jas­sa on jo­kai­sel­la jak­sol­la eri­lai­nen ani­maa­ti­o­tyy­li. Sen an­si­os­ta sar­jas­sa näh­dään ult­ra­re­a­lis­tis­ta kau­hua ja hu­mo­ris­tis­ta sar­ja­kuva­tyyp­pis­tä ani­maa­ti­oi­ta vie­ri vie­ren. An­to­lo­gi­at ovat myös kat­so­jil­leen va­paut­ta­vam­pi ko­ke­mus. Sil­lä sar­ja ei pa­ko­ta kat­so­maan si­nua kat­so­maan sitä yh­des­sä jär­jes­tyk­ses­sä ja kaik­kea put­keen. Ra­kas­tan kyl­lä myös Bre­a­king Ba­din tai Ozar­kin kal­tai­sia pe­rin­tei­sem­piä sar­jo­ja. Mut­ta ha­lu­ai­sin maa­il­maan li­sää Black Mir­ro­rei­ta tai Ame­ri­can Hor­ror Sto­ry­ja.