Uuden ylioppilaan puhe

(c) Ida Tik­ka­nen

Hy­vät yli­op­pi­laat ja muu juh­la­väki,

Tämä lau­an­tai, 4. kesä­kuu­ta 2022, on meil­le yli­oppi­lail­le kol­mi­vuo­ti­sen lu­ki­o­tai­pa­leem­me fi­naa­li­päi­vä. Mo­nis­ta muut­tu­jis­ta, suu­rim­pa­na var­mas­ti ko­ro­na­pan­de­mia, joh­tu­en lu­ki­o­a­jas­tam­me saat­toi muo­tou­tua mo­nel­le meis­tä hie­man eri­lai­nen kuin oli alun pe­rin aja­tel­lut. Lu­ki­o­ai­kam­me taas muo­va­si mei­tä ih­mi­sik­si, joi­na het­ki sit­ten pai­noim­me val­ko­la­kit pää­häm­me. Ehkä moni meis­tä tun­tee ole­van­sa nyt eri ih­mi­nen kuin syk­syl­lä 2019.

Syk­syyn 2019 pa­la­tak­se­ni – yksi en­sim­mäi­sis­tä asi­ois­ta, jo­hon kiin­ni­tin huo­mi­o­ta Klas­si­kas­sa, oli­vat kou­lum­me käy­tä­vil­le Klas­si­kan 70-vuo­tis­juh­la­vuon­na tuo­tu­jen tau­lu­jen la­ti­nan­kie­li­set sa­nan­las­kut. Nämä tau­lut kät­ke­vät si­sään­sä mie­les­tä­ni pal­jon vii­sai­ta aja­tuk­sia mat­ka­e­väik­si myös meil­le tuo­reil­le yli­oppi­lail­le. Yh­den sa­no­man ha­lu­an nos­taa kes­ki­öön juu­ri tä­nään: opo­huo­nei­den luo­na ole­vas­sa tau­lus­sa lu­kee ”Hu­mi­li­ter roga – kysy nöy­räs­ti”.

Lu­ki­oon tul­les­sa­ni koin suur­ta epä­var­muut­ta ky­sy­mys­ten esit­tä­mi­ses­tä ja avun pyy­tä­mi­ses­tä oppi­tun­neil­la. Lu­ki­o­aika muo­va­si mi­nua täs­sä­kin asi­as­sa. Ke­vääl­lä 2020 is­ke­nyt ko­ro­na­pan­de­mia oli yksi kes­kei­nen syy ajat­te­lu­ta­pa­ni muu­tok­sel­le. To­den­nä­köi­ses­ti moni meis­tä ja­kaa kans­sa­ni sa­man ko­ke­muk­sen etä­o­pis­ke­lus­ta: yk­sin tie­to­ko­neen ruu­dun ää­rel­lä opis­ke­lu ei aina ol­lut­kaan niin help­poa ja ki­vaa. Ke­rät­ty­ä­ni roh­keu­te­ni ja esi­tet­ty­ä­ni mitä tri­vi­aa­leim­pi­a­kin ky­sy­myk­siä moni opet­ta­ja to­te­si­kin vas­ta­tes­saan ”hyvä ky­sy­mys” tai ”kiva, kun ky­syit”. Ky­sy­mi­nen ja epä­var­muu­den il­mai­se­mi­nen al­koi kum­mas­ti hel­pot­tua. En tie­dä, oli­sin­ko kos­kaan ta­jun­nut ky­sy­mys­ten esit­tä­mi­sen voi­maa, el­len oli­si saa­nut edel­li­sen kal­tai­sia vas­tauk­sia.

Ky­sy­mi­sen ja avun saa­mi­sen, mo­nen­lais­ten op­pi­mis­ko­ke­mus­ten kaut­ta olem­me juu­ri nyt yleis­si­vis­tyk­sem­me hui­pul­la ja tie­däm­me mo­nis­ta asi­ois­ta pal­jon. Mie­les­tä­ni yksi Klas­si­kan vah­vuuk­sis­ta on ol­lut vä­li­tön ja miel­lyt­tä­vä vuo­ro­vai­ku­tus opet­ta­jien ja opis­ke­li­joi­den vä­lil­lä. Opet­ta­jat, te olet­te ol­leet meil­le tääl­lä mit­taa­mat­to­man ar­vok­kai­ta tie­teen­a­lo­jen­ne tai­ta­jia. Yh­des­sä tie­teen suur­ten ky­sy­mys­ten poh­ti­mi­nen ja kink­kis­ten teh­tä­vien rat­ko­mi­nen on ol­lut mer­kit­tä­vä te­ki­jä opis­ke­li­ja­i­den­ti­teet­tim­me ra­ken­tu­mi­ses­sa. Meil­lä Klas­si­kas­sa on mah­dol­lis­tet­tu eri­lai­set ajat­te­lu­ta­vat ja rat­kai­su­mal­lit ja se on vah­vis­ta­nut itse­luot­ta­mus­tam­me opis­ke­li­joi­na ja luo­nut us­koa oman­nä­köi­sil­le op­pi­mis- ja elä­män­po­luil­lem­me. Tei­dän opet­ta­jien in­nos­tus ja asi­an­tun­ti­juus omis­sa oppi­ai­neis­san­ne on ins­pi­roi­nut mei­tä opis­ke­li­joi­ta ja us­kon sa­man ta­pah­tu­neen myös toi­sin­päin.

Elä­mäs­sä ei kui­ten­kaan aina ole kyse jon­kin konk­reet­ti­sen asi­an tai tie­don ky­sy­mi­ses­tä. Yhtä lail­la voi­maa on sii­nä, että us­kal­taa tar­peen tul­len ky­syä apua myös muis­sa elä­män haas­teis­sa. Näi­hin haas­tei­siin vas­tauk­sia ei vält­tä­mät­tä löy­dy Abi­tree­nien hy­vän vas­tauk­sen piir­teis­tä tai kir­jan ta­kaa mal­li­rat­kai­suis­ta, mut­ta nä­mä­kin haas­teet ovat rat­kais­ta­vis­sa. Olem­me saa­neet lu­kea esi­mer­kik­si kor­ke­a­kou­lu­o­pis­ke­li­joi­den uu­pu­muk­ses­ta ko­ro­na­pan­de­mi­an seu­rauk­se­na. En kui­ten­kaan usko uu­pu­mi­sen ol­leen vain yk­sin kor­ke­a­kou­lu­o­pis­ke­li­joi­den haas­tee­na, vaan yhtä lail­la moni meis­tä hur­jan uu­ras­tuk­sen­sa päät­tä­neis­tä yli­oppi­lais­ta on var­mas­ti ko­ke­nut jon­kin­lai­sia uu­pu­muk­sen tun­tei­ta. Lu­ki­on ei sil­ti kuu­lui­si olla jat­ku­vas­ti stres­saa­vaa tai ah­dis­ta­vaa. Yk­si­kään arvo­sana ei sai­si mak­saa meil­le omaa hy­vin­voin­ti­amme tai mie­len­ter­veyt­täm­me, ei nyt eikä jat­kos­sa.

Har­va meis­tä kui­ten­kaan sel­vi­ää elä­mäs­tään il­man min­kään­lai­sia haas­tei­ta. Ne, jol­la­kin ta­paa me­nes­ty­neet tai muu­ten ihai­le­mam­me ih­mi­set ovat­kin mah­dol­li­ses­ti jou­tu­neet käy­mään läpi jo­ta­kin sel­lais­ta, jos­ta huo­li­mat­ta tai juu­ri sen an­si­os­ta he ovat tie­tys­sä pis­tees­sä elä­mäs­sään. Vält­tä­mät­tä emme kui­ten­kaan oli­si ha­lun­neet kul­kea juu­ri sa­man­lais­ta pol­kua. Joka iki­sen on­nis­tu­mi­sen ta­ka­na on aina jon­kin­lai­nen uh­raus, epä­on­nis­tu­mi­nen tai kan­ta­pään kaut­ta opit­tu asia – sa­mal­la ta­val­la kuin po­si­tii­vi­seen suun­taan vai­kut­ta­val­la voi­mal­la on New­to­nin kol­man­nen lain mu­kaan aina yhtä suu­ri, mut­ta mii­nus­merk­ki­nen vas­ta­voi­ma. Vah­vin on­kin se, joka kään­tää fy­sii­kan la­ke­ja­kin uh­ma­ten haas­teet ja vai­keu­det mah­dol­li­suuk­sik­si on­nis­tua. Me voim­me jo­kai­nen kir­joit­taa oman me­nes­tys­ta­ri­nam­me. Mut­ta sitä ei tar­vit­se teh­dä yk­sin. Olem­me kaik­ki tääl­lä toi­si­am­me var­ten.

Sitä, että olem­me tääl­lä toi­si­am­me var­ten, sym­bo­loi mie­les­tä­ni erin­o­mai­ses­ti meil­le kai­kil­le tut­tu ja meis­sä kai­kis­sa elä­vä Klas­si­kan hen­ki, jota ei voi jät­tää mai­nit­se­mat­ta yh­te­nä mer­kit­tä­vä­nä muis­to­na lu­ki­o­a­jas­tam­me. Koen, että tämä hen­ki on kan­na­tel­lut lu­ki­o­yh­tei­söäm­me myös sil­loin, kun emme ole voi­neet fyy­si­ses­ti olla tois­tem­me lä­hel­lä, vaan ku­kin omien etäyh­tek­sien­sä pääs­sä. Yh­teis­hen­kem­me on luo­nut tur­val­li­sen ilma­pii­rin ky­syä apua ja ker­toa aja­tuk­si­aan. Yh­teis­hen­kem­me on aut­ta­nut ehkä jak­sa­maan vai­kei­na­kin het­ki­nä. Ha­lu­an­kin kiit­tää tei­tä, hy­vät opis­ke­li­ja­to­ve­rit sii­tä, että pys­tyim­me kai­kis­ta haas­teis­ta huo­li­mat­ta luo­maan mo­nen­lai­sia hie­no­ja yh­tei­siä het­kiä mar­ras­kui­ses­ta Prom-gaa­las­ta huh­ti­kui­siin penk­ka­rei­hin. Me olem­me ol­leet mo­nel­la ta­paa ai­nut­laa­tui­nen vuo­si­kurs­si.

Klas­si­kan hen­gen li­säk­si lu­ki­o­aika jät­ti mi­nul­le val­ta­vas­ti muu­ta­kin ai­het­ta kii­tok­seen. Olen val­ta­van kii­tol­li­nen niin pie­nis­tä kuin vä­hän isom­mis­ta­kin asi­ois­ta. Olen kii­tol­li­nen avar­ta­vis­ta ruo­ka­pöy­tä­kes­kus­te­luis­ta. Hy­vän huo­me­nen toi­vo­tuk­sis­ta kou­lun käy­tä­vil­lä. Jän­nit­ty­neis­tä kat­seis­ta puku­ko­peis­sa yli­op­pi­las­koe­päi­vien aa­mui­na. Yh­tei­sis­tä tee­ma­päi­vis­tä ja pit­kän väl­kän ai­ka­na au­las­sa kai­ut­ti­mis­ta rai­ku­vas­ta mu­sii­kis­ta. Olen kii­tol­li­nen mei­dän Klas­si­kas­tam­me ja meis­tä toi­sis­tam­me, Klas­si­kan ih­mi­sis­tä: koko hen­ki­lös­tös­tä ja opis­ke­li­ja­kun­nas­ta. Kii­tos kuu­luu myös mei­dän yli­op­pi­lai­den lä­hei­sil­le, jot­ka ovat kul­ke­neet rin­nal­lam­me ja ovat mah­dol­li­ses­ti myös ja­ka­mas­sa kans­sam­me tä­nään tätä eri­tyis­tä päi­vää. Tämä aika oli jo­ta­kin sel­lais­ta, jon­ka juu­ri me saim­me yh­des­sä ko­kea.