Hyvät kanssaylioppilaat,
elämä on vaellus.
Ja tällä vaelluksella me ollaan nyt aika ison merkkipaalun kohdalla. Eväät elämään on koulun puolesta pakattuna rinkkaan viimeistä pillimehua myöten ja ollaan viimeinkin päästy sen tunturin huipulle, josta näkymä tulevaisuuteen hiljalleen avautuu. Kun me äsken painoimme päähämme tämän valkoisen lakin, suomen toisiksi merkityksellisimmän vaatekappaleen heti leijona-paidan jälkeen, me liityimme osaksi 166-vuotista ylioppilaiden joukkoa, johon monen meistä vanhemmat ja isovanhemmat ovat ennen meitä liittyneet.
Historia osaltaan tekee tästä sinänsä hupsun näköisestä päähineestä arvokkaan. Vaan arvokkaan siitä tekee myös se työn määrä, jonka meistä jokainen on sen eteen saanut tehdä. Huipulle pitää kiivetä. Monta ylämäkeä onkin pitänyt kulkea, jotta vastaukset kokeissa ovat osuneet kohdalleen ja kurssisuoritukset napsuneet paikoilleen. Tänään meistä jokainen on juhlansa ansainnut.
Arvoisat koulukaverit,
tässä salissa on tapahtunut jotain. Enkä nyt tarkoita koripallopelejä tai joulujuhlia, en ylioppilaskirjoituksia enkä edes abivideon kuvauksia. Tarkoitan sitä perustavanlaatuista muutosta, joka täällä on tapahtunut verrattuna siihen, kun ensi kertaa elokuussa 2016 satuin paikalle. Silloin tätä salia kansoitti lähes kaksisataapäinen vieraiden opiskelijanalkujen kasvoton massa. Se sakki on tässä kolmen vuoden aikana hävinnyt jonnekin. Nyt edessä näkyy kokonaan toisenlainen porukka: Näkyy kanssaopiskelijoita, näkyy kavereita, näkyy ystäviä. Näkyy suuri joukko ihmisiä, joita tulee vielä ikävä.
Tässä yhteydessä haluankin kiittää kaikkia teitä, joiden rinnalla allekirjoittaneella oli etuoikeus nämä vuodet pulpettia kuluttaa. Vaikka tämä tavallaan sitten kuitenkin oli yksilökilpailu, teitte vasta te, treenikaverit, siitä osallistumisen arvoisen.
Hyvät, ellei sittenkin loistavat, opettajat.
Vaikka me uudet ylioppilaat nyt jokakeväisen tapamme mukaisesti lähdemme jatkamaan matkaa, pysyy Klassikka onneksi edelleen pystyssä. Tämän jatkuvuuden lain toteutumiseen vaikuttaa pääpiirteittäin kaksi tekijää: seinät ja opettajat. Aikoinaan valitsin Klassikan pitkälti sen seinien perusteella, nyt arvostan ja suosittelen tätä koulua sen opettajien takia. Jäi fiilis, että teitä aidosti kiinnosti, että meillä opiskelijoilla meni hyvin. Tunsimme, että olitte meidän puolella. Paljon kiitoksia siis myös teille, hyvät opettajat!
”Ei koulua, vaan elämää varten” on Klassikan tunnuslauseena yksi osoitus siitä, että täällä ymmärretään tehdä paljon asioita oikein. Kuten todettua, täältä lähtee paljon eväitä mukaan. Kaikkia niitä ei syöty vielä ylioppilaskokeissa.
Hyvät vanhemmat,
tämä on myös teidän juhlapäivä. Pestinne on ollut varmasti kaikkea muuta kuin yksinkertainen, mutta tätä ylioppilaiden joukkoa katsellessa voinee sanoa, että olette suoriutuneet siitä aika hyvin.
Siitä on yli vuosikymmen aikaa, kun keltanokat ensi kertaa lähti liikenteeseen. Heijastinnauhalla varustettu keltainen lippis on nyt vaihtunut kultaisella lyyralla koristettuun valkolakkiin, mutta kyllä se tyttö tai poika siellä lakin alla edelleen teidänkin apua tarvitsee. Teillä on kuulkaas vielä pestiä jäljellä.
Arvoisa juhlaväki,
Kun vaeltaja tunturin huipulla katsoo taakseen yhden vaelluspäivän painuessa mailleen, näkee hän kulkemansa matkan ylä- ja alamäkineen. Näkee komeat kalliot ja vaaralliset louhikot, näkee virkistävät purot sekä ne päättymättömiltä tuntuneet korpisuot, joille ei enää haluaisi palata.
Katsoessaan taakse jäänyttä elämää, hän voi jäädä tuskailemaan menneillä vaikeuksillaan ja rasittuneilla jalkapohjillaan tai hän voi kiitollisin mielin todeta olevansa siellä minne halusikin päästä, ja nähdä kuinka moni asia matkan varrella itse asiassa kääntyi parhain päin.
Olen saanut kahdeksan vuotta olla mukana teatteriryhmässä, jonka idea on esittää lapsille näytelmiä, joissa on sisältöä. Tähän puheeseen sisältöä miettiessä mieleen tuli yksi repliikki eräästä näytelmästä, jossa kaksi sellaista vähän inhimillistettyä mäyrähahmoa katsoi maailmaa kaksien erilaisten silmälasien läpi. Toisen mäyrän lasit oli vaaleanpunaiset, toisen mustat. Voitte arvata, kummalle maailma oli hauskempi paikka. Näytelmän kantava repliikki kuului: ”maailma näyttää siltä, millaisin silmin sitä katselee.”
Hyvät kuulijat,
Onnellinen kiitollisuus on eri asia kuin passivoiva tyytyväisyys. Vaikkei tämä maailma koskaan ihmisten voimin valmiiksi tulekaan, voi parhaansa täällä jokainen kuitenkin tehdä. Englantilainen armeijan kenraali Robert Baden-Powell perusti aikoinaan partioliikkeen, koska halusi kasvattaa nousevasta englantilaissukupolvesta yhteiskunnalle hyödyllistä väkeä. Sittemmin viimeisessä viestissään nuorisolle ympäri maailmaa hän antoi ohjeen, josta myös tuon teatterinäytelmän mustasilmälasinen mäyrä olisi voinut ottaa opikseen. ”Näe asioiden valoisat puolet synkkien asemasta”, kuului viisaan miehen neuvo.
Kun me tuoreet ylioppilaat nyt tämä lakki päässä, ja huomisesta alkaen jo ilman, lähdetään jatkamaan matkaa, ei valoisinkaan asenne tule tekemään yhdestäkään ylämäestä senttiäkään matalampaa. Kiipeämisestä se voi silti tehdä mielekkäämpää. Se voi tehdä myös kanssakulkijoiden kiipeämisestä mielekkäämpää.
Rakkaat ylioppilastoverit,
ympyrä sulkeutuu.
Haluan nyt päättää tämän puheen, ja samalla myös oman 12-vuotisen koulu-urani, yhteen sanaan, jonka varsin hyvin tunnemme, mutta jota ehkä sitten kuitenkin liian harvoin ymmärrämme käyttää:
kiitos.
Non SolumKesäkuu 201910.5.2019