Taide on yhteiskuntamme tärkein ja voimakkain vaikuttaja

On­nis­tu­nut vai­kut­ta­mi­nen vaa­tii tun­tei­den he­rät­tä­mis­tä. Oman ko­ke­muk­se­ni poh­jal­ta voin sa­noa, että te­at­te­ri ja elo­ku­vat saa­vat ai­kaan tun­ne­re­ak­ti­oi­ta, joi­ta ei saa mis­tään muu­al­ta. Vaik­ka po­lii­ti­kot oli­si­vat tai­ta­via ja kuu­li­jat omal­le puo­lel­leen saa­via pu­hu­jia, ei­vät hei­dän pu­heen­vuo­ron­sa il­mas­to­ka­tast­ro­fis­ta, pari­suh­de­väki­val­las­ta tai kan­na­bik­sen lail­lis­ta­mi­ses­ta ker­ro sa­man­lais­ta ta­ri­naa kuin ai­hees­ta teh­ty näy­tel­mä tai kol­men mi­nuu­tin mit­tai­nen kap­pa­le.

Me ra­kas­tam­me ta­ri­noi­ta. Niin kuin kaik­ki tie­däm­me, pit­kään en­nen pa­nee­li­kes­kus­te­lu­jen syn­tyä ih­mi­set ovat ker­to­neet ta­ri­noi­ta suku­pol­vel­ta toi­sel­le ja esit­tä­neet näy­tel­miä huo­maut­taak­seen mui­ta ih­mi­siä yh­teis­kun­nan epä­koh­dis­ta. Ha­em­me pe­rus­te­lua toi­sen ih­mi­sen käy­tök­sel­le, et­sim­me men­nei­syy­des­tä tätä het­keä se­lit­tä­viä yk­si­tyis­koh­tia. Olem­me ute­li­ai­ta ja ha­lu­am­me saa­da sel­vil­le, mitä al­ko­ho­li­soi­tu­neen pää­hen­ki­lön lap­suu­des­sa on ta­pah­tu­nut. Ja kun saam­me vih­doin sel­vil­le taus­tat, si­säl­läm­me syn­tyy ken­ties em­pa­ti­aa tai hal­vek­sun­taa hen­ki­löä koh­taan.

Alek­san­te­ri Haka­nie­men kap­pa­le Bon­sai­puu ker­too sii­tä, kuin­ka pie­ni poi­ka ei saa olla oma it­sen­sä isän­sä jyrk­kyy­den vuok­si. Uu­ti­sis­sa ker­rot­tai­siin: ”Val­koi­sen he­te­ro­mie­hen on­gel­ma, mie­hen muot­tiin so­pi­mi­nen, pe­riy­tyy tut­ki­muk­sien mu­kaan va­hin­gol­li­ses­ti isäl­tä po­jal­le.” Haka­nie­men kap­pa­le ve­to­aa vah­vas­ti tun­tei­siin. En­sim­mäi­ses­sä sä­keis­tös­sä ker­ro­taan si­sa­rus­ten kes­ki­näi­sis­tä lei­keis­tä ja mai­ni­taan sii­hen liit­ty­vä luo­mi­väri po­jan sil­mis­sä. Heti kun isä tu­lee ko­tiin, leik­ki lop­puu ja väri pyy­hi­tään pois. Ver­taus­ku­va­na po­jan vart­tu­mi­ses­ta käy­te­tään bon­sai­puu­ta, jon­ka kas­va­mi­nen es­te­tään kar­si­mal­la ok­sat pois vuo­des­ta toi­seen. Kum­pi il­mai­su­tapa he­rät­tää si­nus­sa enem­män myö­tä­tun­toa las­ta koh­taan?

Sal­ly Roo­neyn vuon­na 2018 jul­kais­tu teos Nor­maa­le­ja ih­mi­siä kä­sit­te­lee pal­jon ih­mis­suh­tei­ta ja opis­ke­lua. Vaik­ka sek­su­aa­li­suus ei tul­lut­kaan yhtä pal­jon esil­le, se oli mie­les­tä­ni tär­keä tee­ma. Ver­taan taas uu­ti­soin­tia ja tai­det­ta toi­siin­sa, ai­hee­na juu­ri­kin sek­su­aa­li­nen ah­dis­te­lu. Ky­sei­ses­tä kir­jas­ta mie­leen jäi kat­kel­ma: ”Pit­kä mies, Ma­ri­an­ne huo­maa. Pi­tem­pi kuin Con­nell. Mie­hen sor­met si­ve­le­vät Ma­ri­an­nen pal­jas­ta ihoa. Hän yrit­tää ra­vis­taa kä­den pois, mut­ta mies ei pääs­tä irti. Joku ka­ve­ruk­sis­ta nau­rah­taa – – Mies siir­tää kä­ten­sä yh­del­lä liik­keel­lä alas hä­nen olal­taan ja pu­ris­taa oi­ke­aa rin­taa kaik­kien näh­den. – – Sil­miä kir­ve­lee, ja sii­nä, mis­tä mies pu­ris­ti, tun­tuu ki­pua. – – Hän tä­ri­see kaut­taal­taan.” Ti­lan­ne on ker­rot­tu kau­nis­te­le­mat­ta ja yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti niin, että lu­ki­jat ym­mär­tä­vät ta­pah­tu­neen pa­rem­min. Ku­vail­laan nai­sen tun­ne­ti­laa ta­pah­tu­neen jäl­keen. Kun uu­ti­sis­sa ker­ro­taan ah­dis­te­lus­ta, ti­lan­ne, uh­rin tun­teet ja muu konk­re­tia jää saa­vut­ta­mat­ta, vaik­ka ta­pah­tu­ma oli­si­kin yhtä su­rul­li­nen ja epä­oi­keu­den­mu­kai­nen. Täl­löin vaik­ka kyse on­kin fik­ti­os­ta, jäl­leen ker­ran tai­teel­la saa­daan ai­kaan suu­rem­pi tun­ne­kuo­hu.

Tai­teen valt­ti­kort­ti fak­ta­teks­tei­hin ver­rat­tu­na on se, että tai­tei­li­ja saa itse päät­tää, mitä ha­lu­aa tuo­da esil­le te­ok­ses­saan. Kä­vin hil­jat­tain kat­so­mas­sa pa­rin ys­tä­vä­ni kans­sa mu­si­kaa­lin ni­mel­tä Wait­ress Lah­den kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa, ja ja­ka­es­sam­me aja­tuk­sia näy­tök­ses­tä sen lo­put­tua me kaik­ki kol­me har­mit­te­lim­me, kuin­ka taas ker­ran ta­ri­nan pa­hik­sen taus­tat jä­tet­tiin ker­to­mat­ta. Onko tuo re­sui­nen mies ol­lut syn­ty­mäs­tään läh­tien väki­val­tai­nen ja it­se­käs? Tai­tei­li­ja saa kas­va­tet­tua esi­mer­kik­si in­hoa ja vi­haa jät­tä­mäl­lä asi­oi­ta pi­men­toon tai päin­vas­toin, ker­to­mal­la niis­tä. Jot­ta vai­kut­ta­mi­nen on­nis­tuu, näkö­kul­man va­lit­se­mi­nen oi­kein ja oi­kei­den asi­oi­den ko­ros­ta­mi­nen ovat tär­kei­tä seik­ko­ja. Vä­lil­lä ei vält­tä­mät­tä tun­nu eet­ti­ses­ti oi­ke­al­ta jät­tää ra­kas­te­tun pää­hen­ki­lön huo­not puo­let ker­to­mat­ta tai pi­tää jota­kuta hen­ki­löis­tä lä­peen­sä pa­ha­na, mut­ta se on pa­ras tapa saa­da vai­kut­ta­mi­nen on­nis­tu­maan. Vä­lil­lä tar­koi­tus py­hit­tää kei­not.

Tar­vit­sem­me yh­teis­kun­taam­me li­sää nä­ky­vyyt­tä vai­kut­ta­maan pyr­ki­väl­le tai­teel­le. Me­dia ker­too jat­ku­val­la syö­töl­lä ter­ro­ri­te­ois­ta sekä ko­ro­nan ai­heut­ta­mis­ta kuo­le­mis­ta. Mitä jos kuu­li­sim­me toi­mit­ta­jien ään­ten si­jaan yk­si­tyis­koh­tai­sen ta­ri­nan?  Us­kon, että lä­hes kaik­ki me 2000-lu­vun lap­set olem­me kat­so­neet ala-as­teel­ta läh­tien pari ker­taa luku­vuo­des­sa vi­de­on lai­hois­ta lap­sis­ta, jot­ka kan­ta­vat puh­das­ta vet­tä ko­tiin­sa mo­nen kilo­met­rin etäi­syy­del­tä. Vaik­ka on­gel­ma on­kin aito, nuo vi­de­ot ei­vät va­li­tet­ta­vas­ti te­hoa enää pa­rin kat­se­lu­ker­ran ku­lut­tua niin te­hok­kaas­ti, kuin oli­si tar­ve. Ni­men­o­maan tai­teen nä­ky­vyyt­tä täy­tyy pa­ran­taa. Jos ha­lu­taan löy­tää uusi voi­ma vaik­ka­pa ko­ro­na­tes­tauk­sen mark­ki­noin­tiin ra­hal­la lah­jo­mi­sen si­jaan, täy­tyy ai­hee­seen liit­ty­vää tai­det­ta luo­da ja tuo­da kaik­ki­al­le, mis­sä on ih­mi­siä. Tai­teen avul­la voi­tai­siin ehkä vii­mein­kin saa­da val­ta­osa ih­mi­sis­tä ym­mär­tä­mään, että ko­ro­na­tes­tis­sä käy­mi­nen, jät­tei­den kier­rät­tä­mi­nen ja las­ten kas­va­tus on oi­ke­as­ti tär­ke­ää.