Elämän funktio -matemaattisen luonnontieteellishumanistista pohdiskelua

Kuva: Emma Wors­ter

Elä­män nol­la­koh­das­sa, syn­ty­es­säm­me, olem­me kuin funk­ti­on va­ki­o­te­ki­jä, joka het­kel­li­ses­ti mää­rit­tää oman elä­män­sä ar­vot ja toi­min­ta­ta­vat. Heti läh­ties­säm­me liik­ku­maan pit­kin elä­män­ku­lun x-ak­se­lia, mää­rit­tä­vät funk­ti­on muut­tu­ja­te­ki­jät läh­tö­koh­tai­ses­ti kai­ken mei­hin liit­ty­vän. 

 Va­lis­tuk­sen aika­kau­den yksi mul­lis­ta­vim­mis­ta tie­de­mie­his­tä, eng­lan­ti­lai­nen luon­non­tie­tei­li­jä Char­les Dar­win (1809-1882) kä­sit­te­lee kir­jas­saan La­jien syn­ty (1859) ym­pä­ris­tön vai­ku­tus­ta eliö­la­jien fy­si­o­lo­gi­aan sekä toi­min­ta­mal­lei­hin. Tut­kit­tu­aan eliö­la­je­ja Tyy­nel­lä val­ta­me­rel­lä si­jait­se­vil­la Ga­la­pa­gos-saa­ril­la usei­den vuo­sien ajan, hän tuli sii­hen lop­pu­tu­lok­seen, että eliö­la­jeis­sa ta­pah­tui sekä ulko­muo­toon, että eli­mis­töön liit­ty­viä muu­tok­sia, jot­ta nämä oli­si­vat op­ti­moi­tu­ja elä­mään tuon het­ki­ses­sä ym­pä­ris­tös­sä. Tämä aate tun­ne­taan ny­ky­ään evo­luu­ti­o­te­o­ri­a­na.  

 Dar­wi­nin mu­kaan kaik­ki la­jit li­sään­tyi­si­vät lak­kaa­mat­ta, mi­kä­li tätä ei­vät ra­joit­tai­si ul­koi­set te­ki­jät, ku­ten ra­vin­non­saan­ti, peto­e­läi­met ja elin­tila. Hän teki joh­to­pää­tök­sen, että la­jien täy­tyy muun­nel­la, eli muut­tua omi­nai­suuk­sil­taan pe­rin­nöl­li­ses­ti muun mu­as­sa ol­lak­seen vai­ke­am­pia jou­tua syö­dyk­si, voi­dak­seen saa­da ra­vin­toa use­am­mis­ta läh­teis­tä sekä voi­dak­seen elää alu­een il­mas­tos­sa pi­dem­pään. 

 Ne eliö­la­jien muo­dot, jot­ka omi­nai­suuk­sien­sa ta­kia jäi­vät lo­pul­ta mui­den saa­liik­si hei­kon puo­lus­tau­tu­mis­ky­kyn­sä ta­kia, il­man ra­vin­toa il­mas­ton muut­tu­es­sa ja il­man pe­si­mis­paik­kaa ah­tau­den vuok­si li­sään­tyi­vät vain vä­hem­män ja vä­hem­män ja lo­pul­ta kuo­li­vat ko­ko­naan pois. Tätä Dar­win ni­mit­ti luon­non­va­lin­nak­si. 

Kuin­ka ym­pä­ris­tö vai­kut­taa mei­dän omaan la­jiim­me ja sen yk­si­löi­hin? Heti tul­tu­am­me li­mai­se­na ja ve­ri­se­nä tä­hän maa­il­maan, nä­em­me, kuu­lem­me ja hais­tam­me ym­pä­ris­töm­me. Teem­me ha­vain­to­ja sii­tä, mitä ym­pä­ril­läm­me ta­pah­tuu. Useim­mi­ten nä­em­me van­hem­pam­me, jos­kus kä­ti­lön. Emme tie­dä yh­tään mitä teem­me. Tie­däm­me ole­vam­me elos­sa, mutt­emme osaa pu­kea sitä aja­tuk­sik­si. Ta­ju­am­me voi­vam­me hen­git­tää. Huu­dam­me. Vie­tet­ty­äm­me sai­raa­las­sa jon­kin ai­kaa, mei­dät vie­dään ko­tiin. Tuo­na het­ke­nä kaik­ki muut­tuu.

Jo­kai­nen koti on eri­lai­nen. Jot­kut saa­vat osak­seen rak­kaut­ta ja huo­len­pi­toa, jot­kut jä­te­tään heit­teil­le. Jon­kun koti on asun­to­mes­su­a­lu­eel­la, toi­sen koti paha­mai­nei­ses­sa lä­hi­ös­sä. Lap­suu­des­sam­me opim­me oi­ke­an ja vää­rän mer­ki­tyk­sen, sekä vält­tä­mät­tö­miä tai­to­ja, ku­ten puhe­kyky, kä­ve­le­mi­nen sekä mui­den huo­mi­oo­not­ta­mi­nen. Näi­den opet­ta­mi­ses­ta vas­taa­vat meis­tä riip­pu­mat­to­mat ta­hot, ku­ten van­hem­pam­me ja päi­vä­ko­din hoi­ta­jat. 

 Mei­tä ym­pä­röi­vät ih­mi­set eli so­si­aa­li­nen ym­pä­ris­tö, opet­tavat meil­le, kuin­ka tu­li­si toi­mia eri ti­lan­teis­sa. Tark­kai­lem­me mitä muut te­ke­vät; is­tu­vat­ko vai sei­so­vat­ko he, ter­veh­ti­vät­kö he ka­ve­ri­aan, mi­hin ai­kaan he syö­vät aamu­pa­laa. He muok­kaavat myös ku­vaa it­ses­täm­me; olen­ko pit­kä vai ly­hyt, olen­ko no­pea juok­se­maan, nau­ran­ko pal­jon. Tämä to­teu­tuu ver­tai­lu­koh­tien saa­mi­sel­la tie­tä­en mil­lai­sia muut ovat, sekä mui­den an­ta­mal­la pa­laut­teel­la. Yk­si­lö voi op­pia suh­tees­taan muu­hun maa­il­maan, jos ja vain jos hän tie­tää, mil­lai­nen muu maa­il­ma on. Paik­ka, jos­sa olem­me, on toi­nen mer­kit­tä­vä te­ki­jä itse­tun­te­muk­sem­me ja maa­il­man­ku­vam­me muo­dos­tu­mi­ses­sa. Onko ko­ti­ni ulko­puo­lel­la tur­val­lis­ta? Mikä on tääl­lä sal­lit­tua te­ke­mis­tä ja mikä ei? Ym­pä­ris­tö voi siis mää­rit­tää ta­pam­me näh­dä maa­il­man, fyy­si­sen toi­min­ta­ky­kym­me, oi­keu­tem­me ja mo­nia mui­ta asi­oi­ta, jot­ka muok­kaa­vat iden­ti­teet­ti­äm­me. 

 Val­ti­ot ovat ää­rim­mäi­nen esi­merk­ki fyy­si­ses­tä ym­pä­ris­tös­tä. Ai­hees­ta kir­joit­taa en­ti­nen po­lii­tik­ko ja ny­ky­ään työ­e­lä­ke­va­kuut­ta­jien edun­val­von­ta­jär­jes­tön toi­mi­tus­joh­ta­jan vi­ras­sa toi­mi­va Suvi-Anne Sii­mes Hel­sin­gin Sa­no­mat-leh­des­sä 22.1.2019 jul­kais­tus­sa ko­lum­nis­sa. Hä­nen mu­kaan­sa val­ti­oil­la on etu­ja, jot­ka pe­rus­tu­vat jat­ku­vuu­teen, sekä val­ti­on ydin­a­lu­een ja sen kes­kei­sim­pien ar­vo­jen tur­vaa­mi­seen. Hän poh­ti myös­kin val­ti­oi­den vä­li­siä suh­tei­ta ja nii­den yh­tei­siä peli­sään­tö­jä. 

  Val­ti­oil­la tar­koi­te­taan ih­mis­yh­dys­kun­taa, joka käyt­tää omin­ta­keis­ta ja py­sy­vää val­taa tie­tyl­lä alu­eel­la. Val­ti­ot mää­rit­tä­vät vah­vas­ti yk­si­lön oi­keu­det, ylei­sen elin­ta­son, sekä ym­pä­ris­tön po­liit­ti­sen ti­lan­teen. Jo­kin toi­min­ta voi olla täy­sin sal­lit­tua ja jopa odo­tet­tua täs­sä, mut­ta kym­me­nen kilo­met­rin pääs­sä sii­tä saa kuo­le­man­ran­gais­tuk­sen. Täs­sä jou­dun ker­jää­mään, mut­ta mai­lin pääs­sä oli­sin oi­keu­tet­tu saa­maan pe­rus­tu­kea. Tääl­lä olen kes­kel­lä so­taa, mut­ta tuon me­ren tois­sa­puo­len oli­sin tur­vas­sa. On omi­tuis­ta, että kes­kel­le aa­vik­koa pys­ty­tet­ty raja­paa­lu voi mer­ki­tä eroa vai­non ja va­pau­den vä­lil­lä. On myös omi­tuis­ta, että jo­kin alue voi mää­rit­tää hen­ki­lön fyy­si­sen ja so­si­aa­li­sen ym­pä­ris­tön vain sik­si, että joku päät­ti ra­ja­ta tu­han­sia vuo­sia sit­ten pe­rus­taa ky­län kes­kel­le met­sää ja oli jos­ta­kin asi­as­ta tiet­tyä miel­tä. 

Tar­kas­tel­ta­es­sa yk­si­lön elä­mää, voi­daan huo­ma­ta, ett­ei se ole po­ly­no­mi­funk­tio, sil­lä se ei kos­kaan ole li­ne­aa­ri­nen. Tämä tar­koit­taa sitä, että pie­ni är­sy­ke tiet­tyyn ai­kaan voi ai­heut­taa eks­po­nen­ti­aa­li­sen muu­tok­sen. Ys­tä­vän myö­häi­nen he­rä­tys saa tä­män kii­reh­ti­mään kou­luun kat­so­mat­ta va­sem­mal­le ylit­tä­es­sään tie­tä ja pam. Yk­si­lön elä­mä muut­tuu täy­sin me­net­tä­es­sään it­sel­leen tär­ke­än hen­ki­lön. Tämä kaik­ki vain sen ta­kia, että pu­he­lin oli sam­mu­nut yöl­lä. Al­tis­tu­mi­nen ter­vey­del­le hai­tal­li­sil­le te­ki­jöil­le voi joh­taa kroo­ni­siin sai­rauk­siin ja saa­da yk­si­lön ar­vos­ta­maan ar­ki­sia asi­oi­ta ai­van eri ta­val­la. Uu­den tie­don saa­mi­nen tai uu­den näkö­kul­man löy­tä­mi­nen voi muut­taa täy­sin kä­si­tyk­sen maa­il­mas­ta. Tämä on kuin in­teg­roin­ti­va­ki­on löy­tä­mi­nen. Nämä eks­po­nen­ti­aa­li­set muu­tok­set ovat rin­nas­tet­ta­vis­sa luon­non pie­niin muu­tok­siin, ku­ten kas­vu­kau­den ly­he­ne­mi­nen vii­kol­la tai yh­den hyön­teis­la­jin kuo­le­mi­nen suku­puut­toon. Tämä pa­kot­taa yk­si­lön muut­tu­maan jol­lain ta­paa voi­dak­seen hal­li­ta tiet­tyä alu­et­ta ja py­sy­äk­seen tä­ten elos­sa.  

 Maa­il­man­ku­van ja kä­si­tyk­sen hy­väs­tä muut­tu­es­sa voi huo­ma­ta ym­pä­ris­tön ole­van it­sel­leen hai­tal­li­nen. Tä­hän voi joh­taa esi­mer­kik­si hy­väk­si­käyt­tä­vä kump­pa­ni, konf­lik­ti­ti­lan­teen syt­ty­mi­nen koti­maas­sa tai home­vau­rio kou­lu­ra­ken­nuk­ses­sa. Täl­löin voi tun­tea ole­van­sa pa­loit­tain mää­ri­tel­lys­sä funk­ti­os­sa ai­van vää­räs­sä mää­rit­te­ly­jou­kos­sa. Ai­hees­ta kir­joit­taa toi­mit­ta­ja Han­na Mah­la­mäki Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa 20.1.2019 jul­kais­tus­sa ko­lum­nis­sa. Hän poh­tii, miks­ei­vät ih­mi­set ota huo­mi­oon hei­dän ter­vey­del­leen hai­tal­li­sia te­ki­jöi­tä ar­ki­sis­sa toi­mis­saan. Hän käyt­tää esi­merk­ki­nä työ­e­lä­män ai­heut­ta­maa stres­siä ja kri­ti­soi työ­kult­tuu­rin yleis­tä psy­ko­so­si­aa­lis­ta ym­pä­ris­töä sekä ter­veys­ris­keil­le al­tis­tu­mi­sen hy­väk­sy­mis­tä. 

 He­rää ky­sy­mys; onko omaan ym­pä­ris­töön mah­dol­lis­ta vai­kut­taa? Vas­taus on kli­sei­nen: se sekä riip­puu yk­si­lös­tä että ym­pä­ris­tös­tä. Pul­mil­la on omat ta­son­sa. Ih­mis­suh­de on hel­pom­pi kat­kais­ta kuin työ­suh­de. Työ­suh­de on hel­pom­pi kat­kais­ta kuin pur­kaa lä­hel­lä ole­va ydin­voi­ma­la. Ydin­voi­ma­lan pur­ka­mi­nen on hel­pom­paa kuin si­säl­lis­so­dan päät­tä­mi­nen. Fyy­si­seen ym­pä­ris­töön liit­ty­vät pa­ran­nuk­set ovat ylei­ses­ti han­ka­lam­pia to­teut­taa. Olem­me kui­ten­kin ai­noa eliö­laji, joka voi muut­taa ha­lu­tes­saan toi­sel­le puo­lel­le maa­pal­loa. Toki täs­sä­kin on omat ra­joi­tuk­sen­sa, ku­ten hen­ki­lön va­ral­li­suus sekä läh­tö­pai­kan ja mää­rän­pään sää­dök­set näi­hin ti­lan­tei­siin liit­ty­en. 

Kuva: Enni Ja­cobb­son

Mi­kä­li vää­rän­lai­nen ym­pä­ris­tö voi nyky­päi­vä­nä­kin koi­tua yk­si­löl­le koh­ta­lok­kaak­si, onko luon­non­va­lin­ta edel­leen voi­mas­sa? Mie­les­tä­ni asi­an lai­ta ei ole näin. Mie­les­tä­ni luon­non­va­lin­ta ei voi enää pä­teä mei­hin sa­mal­la ta­val­la, sil­lä olem­me ir­tau­tu­neet la­ji­na täy­sin luon­non­ti­las­ta, joi­ta­kin iso­laa­ti­os­sa asu­via ih­mis­hei­mo­ja lu­kuun ot­ta­mat­ta. Jo­kai­nen kek­sin­tö on vie­nyt mei­tä yh­den as­ke­leen edem­mäs ym­pä­ris­tös­tä, jos­sa olim­me 250 000 vuot­ta sit­ten. Us­kon kui­ten­kin luon­non­va­lin­nan sil­ti ole­van voi­mas­sa, sil­lä ke­hi­tyk­ses­täm­me huo­li­mat­ta emme sil­ti täy­sin ym­mär­rä luon­toa ja sen la­ke­ja. Tämä tar­koit­taa sitä, että voim­me tie­tä­mät­täm­me teh­dä pää­tök­siä, jot­ka voi­vat olla erit­täin tu­hoi­sia la­jim­me pit­kä­i­käi­syy­den kan­nal­ta. Nämä pää­tök­set kos­ke­vat elä­mäl­le vält­tä­mät­tö­miä läh­tö­koh­tia, ku­ten va­loa ja mag­ne­tis­mia sekä sitä, kuin­ka pää­täm­me hyö­dyn­tää nii­tä. 

 Luon­non­va­lin­taan ver­rat­ta­via me­ka­nis­me­ja nyky-yh­teis­kun­nas­ta kui­ten­kin löy­tyy. Työ­mark­ki­noil­la on tar­jol­la vain tiet­ty mää­rä paik­ko­ja ja vi­ran saa aina se työn­te­ki­jä, joka omi­nai­suuk­sil­taan so­pii par­hai­ten työ­ym­pä­ris­töön. Ma­ta­lan elin­ta­son mai­hin syn­ty­neis­tä par­hai­ten sel­viy­ty­vät ne, jot­ka ovat luon­tai­ses­ti hy­viä jos­sain ar­vos­te­tus­sa, ku­ten ur­hei­lus­sa ja pys­ty­vät tä­ten elät­tä­mään it­sen­sä. Vaa­leis­sa ää­niä saa­vat ne, jot­ka ovat vaa­li­lu­pauk­sen­sa teh­neet yh­teis­kun­nan ajan­koh­tais­ten on­gel­mien pe­rus­teel­la. Jo­kin yk­si­lö me­nes­tyy läh­tö­koh­tai­ses­ti aina toi­sia pa­rem­min. 

Ai­hee­seen ot­taa kan­taa blo­gis­saan Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan pap­pi Anna-Mari Kopo. Hän poh­tii oi­keu­den­mu­kai­suu­den mer­ki­tys­tä ja tu­lee sii­hen lop­pu­tu­lok­seen, että oi­keu­den­mu­kai­suus on sitä, että an­ne­taan jol­le­kin mitä tämä an­sait­see. Usein nyky-yh­teis­kun­nas­sa he­rää pal­jon kes­kus­te­lua ih­mis­ryh­mien vä­li­ses­tä epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta ja epä­ta­sa-ar­voi­suu­des­ta. On toi­saal­ta muis­tet­ta­va, että maa­il­ma ei ole kos­kaan ol­lut tasa-ar­voi­nen kai­kil­le. Luon­to har­voin te­kee komp­ro­mis­se­ja, sil­lä kaik­ki yk­si­löt läh­tö­koh­tai­ses­ti ha­lu­a­vat jat­kaa omaa su­ku­aan, mikä joh­taa kil­pai­luun la­jien vä­lil­lä ja tie­tyn la­jin yk­si­löi­den vä­lil­lä. Jos mi­nul­la jo­kin tiet­ty al­lee­li, jon­ka an­si­os­ta sain sie­men­ten syö­mis­tä hel­pot­ta­van no­kan, niin mik­si ih­mees­sä ja­kai­sin sie­me­niä muil­le? Voi­si­ko luon­to siis mää­rit­tää oi­keu­den­mu­kai­suu­den an­ta­mal­la tie­tyil­le yk­si­löil­le omi­nai­suuk­sia sel­vi­täk­seen pa­rem­min ky­sei­ses­sä ym­pä­ris­tös­sä? Mie­les­tä­ni tämä on erit­täin mah­dol­lis­ta. 

Kaik­ki op­pi­mam­me on pe­räi­sin mei­tä ym­pä­röi­väs­tä kaik­keu­des­ta. Toi­mim­me niin kuin nä­em­me mui­den te­ke­vän. Ajat­te­lem­me niin kuin joku on mei­tä jos­kus opet­ta­nut. Tämä ei päde ai­no­as­taan, jos syn­nym­me vil­liin luon­toon yk­sin, jol­loin olem­me vais­to­jem­me va­ras­sa. Meil­lä on gee­ni­pe­ri­mää, joka on omi­nais­ta tie­tys­sä ym­pä­ris­tös­sä ole­vil­le yk­si­löil­le. Ym­pä­ris­tö muut­taa gee­nien toi­min­taa epi­ge­neet­ti­ses­ti. Val­ta­osa omi­nai­suuk­sis­tam­me ovat mo­nien ym­pä­ris­tö­te­ki­jöi­den yh­teen­sat­tu­mia. Elä­mäm­me ovat kuin funk­ti­oi­ta, jois­sa meis­tä riip­pu­mat­to­mat muut­tu­jat mää­rää­vät sen ku­lun eri vai­hei­den ai­ka­na. 

Kuva: Roo­sa Gra­nan­der