Päiväni wanhana

Ase­tan he­rä­tys­kel­lo­ni soi­maan 4.50. Yri­tän par­haa­ni mu­kaan saa­da unta, mut­ta ei­hän sii­tä tule mi­tään. Huo­men­na on se suu­ri päi­vä, jota ai­na­kin me ty­töt olem­me odot­ta­neet pie­nes­tä asti. Päi­vä, jon­ka saa viet­tää unel­mien­sa prin­ses­sa­me­kos­sa, täy­des­sä täl­lin­gis­sä ja tans­sien, vail­la huo­lia ar­ki­sis­ta as­ka­reis­ta.

Eri­tyi­sen huo­nos­ti nu­ku­tun yön jäl­keen on aika he­rä­tä syö­mään ja lait­tau­tu­maan. Aika­tau­lu on mi­nuu­tin­tark­ka koko päi­vän ajan, ei siis ole ai­kaa vit­ku­tel­la. Aloi­tan meik­kaa­maan ka­ve­ri­a­ni, jon­ka kans­sa olim­me ai­em­min täs­tä jo so­pi­neet. Kun hä­nen ai­kan­sa on läh­teä kam­paa­jal­le, alan mei­ka­ta it­se­ä­ni. Olen va­ran­nut täl­le rei­lus­ti ai­kaa var­muu­den vuok­si, jott­ei ka­ma­laa pa­niik­kia syn­tyi­si. Läh­den omal­le kam­paa­jal­le­ni vail­le yh­dek­sän, tar­koi­tuk­se­na suun­na­ta suo­raan kou­lul­le siel­tä.

Kou­lul­le saa­pu­es­sa­ni tun­tuu ma­han­poh­jas­sa per­ho­sia, jos­tain syys­tä jän­nit­tää ka­ma­las­ti! Käy­tä­vil­lä vas­taan kä­ve­lee toi­nen tois­taan upe­am­man nä­köi­siä opis­ke­li­joi­ta kau­niis­sa pu­vuis­sa ja siis­teis­sä fra­keis­sa. On­nek­si löy­dän ka­ve­reis­ta­ni ver­tais­tu­kea jän­ni­tyk­see­ni, ja stres­saam­me yh­des­sä: ”mitä jos as­tun mun me­kon pääl­le ja se re­pee??!!”, ”vä­hän­kö hä­vet­tää jos unoh­tuu as­ke­leet, me ol­laan ihan etu­ri­vis­sä…”.

En­nen pit­kää on­kin jo aika jär­jes­täy­tyä pit­kään pari­jo­noon, jos­sa pian mars­sim­me sa­lin ovis­ta si­sään näyt­tä­vä­nä kul­ku­ee­na kym­me­nien sil­mä­pa­rien seu­ra­tes­sa. Kä­det hi­ko­a­vat jän­ni­tyk­ses­tä, vaik­ka mi­tään pa­haa ei ole ta­pah­tu­mas­sa. Opet­ta­jat aloit­ta­vat juon­ta­mi­sen sa­lis­sa ja pian mars­si­mu­siik­ki läh­tee­kin jo soi­maan.

En­sim­mäis­ten tans­sien ai­ka­na hy­myi­le­mi­nen tun­tuu us­ko­mat­to­man vai­ke­al­ta, ja jän­ni­tys vä­lit­tyy var­mas­ti kat­so­moon asti. Pari vir­het­tä­kin tu­lee, mut­ta lop­pua koh­ti meno pa­ra­nee huo­mat­ta­vas­ti. Re­vit­te­lyn jäl­keen pää­sen vie­lä vals­saa­maan va­paas­ti.

En­nen tois­ta esi­tys­tä yri­täm­me on­nis­tua ku­vis­sa ul­ko­na, mo­net kä­ve­le­vät si­sään ihas­tel­len ää­neen pu­ku­jam­me. On­han se var­mas­ti mel­koi­nen näky, kun niin pal­jon nuo­ri­soa on täl­läy­ty­nyt sa­maan ai­kaan! Ei ole ehkä pa­ras idea olla ul­ko­na vä­his­sä pu­keis­sa, kun on vie­lä pak­kas­ta­kin, mut­ta on­nek­si tä­män päi­vän jäl­keen ei tar­vit­se olla täy­del­li­ses­sä kun­nos­sa.

Tois­ten tans­sien al­ka­es­sa jän­ni­tys on jo ko­ko­naan ka­don­nut, ja alku­mars­sis­ta läh­tien tans­si­mi­ses­ta ja esiin­ty­mi­ses­tä pys­tyy jo naut­ti­maan. On iha­naa näh­dä mo­nia tut­tu­ja kas­vo­ja sa­lin reu­noil­la, kaik­ki hy­myi­le­vät ja tun­nel­ma on juh­la­va. Tans­sien lo­pul­la käyn tans­sit­ta­mas­sa iso­van­hem­pi­a­ni ja vaih­dam­me kuu­lu­mi­sia. On kuu­lem­ma van­ho­jen­tans­sien pe­rus­a­ja­tus jon­kin ver­ran muut­tu­nut hei­dän ajois­taan… Sil­loin kun pu­keu­dut­tiin oi­ke­as­ti iso­van­hem­pien van­hoi­hin juh­la­vaat­tei­siin ja käyt­täy­dyt­tiin koko päi­vä kuin ar­vok­kaat ikä­ih­mi­set.

En­nen ilta­juh­laa käym­me syö­mäs­sä ja le­päi­lem­me kou­lul­la. Kor­ko­ken­kien ku­rit­ta­mia jal­ko­ja al­kaa jo pik­ku­hil­jaa pa­kot­taa, mut­ta vie­lä on yh­det tans­sit jäl­jel­lä. Us­ko­ma­ton­ta, mi­ten no­pe­as­ti koko päi­vä on ku­lu­nut! Vuo­sien odo­tus on ohi lii­an no­pe­as­ti. On­nek­si on vie­lä jäl­jel­lä Rau­ha­lah­den jat­kot, joi­ta koh­ti suun­na­taan sa­mal­la hai­kein, mut­ta iloi­sin mie­lin.