Tämä romaani jäi mieleeni ainiaaksi

Hii­riä ja ih­mi­siä

John  Stein­beck

Tam­mi, 1937

John Stein­bec­kin Hii­riä ja ih­mi­siä -ro­maa­ni (1937) ker­too 1930-lu­vun pula­vuo­sis­ta. Kir­jas­sa kak­si hy­vin lä­heis­tä köy­hää ren­kiä – nok­ke­la Ge­or­ge ja lap­sen­höl­mö, mut­ta voi­ma­kas Len­nie – koit­ta­vat saa­da elan­toa te­ke­mäl­lä töi­tä ti­loil­la. On­gel­ma­na on, että Len­nie on­nis­tuu aina ai­heut­ta­maan va­hin­ko­ja hal­lit­se­mat­to­mil­la voi­mil­laan.

Ra­kas­tuin kir­jaan täy­sin. En­sim­mäi­sek­si ha­lu­an nos­taa esil­le Stein­bec­kin ker­ron­ta­ta­van. Lu­ki­ja luki teks­tiä ikään kuin oli­si ol­lut huo­ne tai tila, mis­sä asi­at ta­pah­tui­vat ja mi­hin ih­mi­set tu­li­vat. Se sai miet­ti­mään, ta­ju­a­vat­ko ih­mi­set, mi­ten kaik­ki ta­va­rat vain ovat, kun olem­me pois­sa ti­las­ta. Mi­ten kaik­ki on rau­hal­lis­ta ja peri­aat­tees­sa ta­va­rat, jot­ka ovat meil­le niin ko­vin tär­kei­tä, ovat tur­hia. Ym­mär­sin sii­tä sen, mi­ten ym­pä­ris­tö ei to­si­aan­kaan tar­vit­se ih­mis­tä, mut­ta kun ih­mi­nen tu­lee, se tar­vit­see ym­pä­ris­töä.

Toi­sek­si ha­lu­an ke­hua ta­ri­naa it­se­ään. Kir­ja oli ly­hyt ja juo­ni ei ol­lut ko­vin hääp­pöi­nen, sil­lä pai­kat pyö­ri­vät sa­moi­na ja ih­mi­set pal­jol­ti vain kes­kus­te­li­vat kes­ke­nään. Sil­ti Ge­or­gen ja Len­nien side piti tiu­kas­ti ne­nän kiin­ni kir­jas­sa. Oli pak­ko seu­ra­ta ihas­tu­nee­na, mi­ten Len­nie jär­jes­ti Ge­or­gel­le jat­ku­vas­ti pään­vai­vaa, mut­ta vaik­ka Ge­or­ge oli kuin­ka vi­hai­nen vain, hän ei jät­tä­nyt Len­nie­tä iki­nä yk­sin ta­pah­tu­mien kans­sa. Lu­ki­ja­na toi­voin koko sy­dä­mes­tä­ni, että mie­het oli­si­vat on­nis­tu­neet saa­maan ra­haa ko­koon ja os­ta­maan oman ti­lan, jos­sa elel­lä. Kun lop­pu­rat­kai­su sit­ten tuli ja yl­lät­ti täy­sin, se sai muu­ta­man kyy­ne­leen­kin vie­ri­mään pit­kin pos­kea. Ha­lu­sin tie­tää li­sää. Pys­tyi­kö Ge­or­ge jat­ka­maan elä­mään­sä noin?

Has­sua, mi­ten kir­ja voi saa­da näin vah­vo­ja tun­tei­ta ai­kaan. Se on kui­ten­kin kek­sit­ty ta­ri­na. Voi­ko siis olla niin, että ih­mi­set ta­val­laan ei­vät ha­lu­ai­si elää to­del­li­suut­ta. Niin, että kun täl­lai­nen kir­ja an­ne­taan eteen, ha­lu­ai­si suo­raan hy­pä­tä sen si­sään.

Stein­bec­kin ro­maa­ni pe­rus­tuu to­sin van­hoi­hin tosi­ta­pah­tu­miin eli täl­lais­ta on oi­ke­as­ti ol­lut. Mut­ta vaik­ka en­nen on ol­lut tuol­lais­ta kur­juut­ta, niin elä­män tar­koi­tus on ol­lut saa­da elan­toa ja sel­viy­tyä. Mo­net miet­ti­vät­kin nyky­päi­vä­nä, mikä on elä­män tar­koi­tus, kun peri­aat­tees­sa nyky­ih­mi­sen ei tar­vit­se teh­dä mi­tään itse?