Kirjavinkki: Kaikki viimeiset sanat -John Green

John Green ker­too jäl­leen val­loit­ta­vas­ti nuor­ten elä­mään liit­ty­väs­tä rak­kau­des­ta ja on­gel­mis­ta. Kaik­ki vii­mei­set sa­nat pa­neu­tuu Mi­les Hal­te­rin – ka­ve­reil­le tu­tum­mal­ta ni­mel­tä Lyl­le­rön – elä­mään. Hän muut­taa Cul­ver Cree­kiin – sisä­oppi­lai­tok­seen Ala­ba­maan ja jou­tuu vä­ki­sin­kin it­se­näis­ty­mään. Hän tu­tus­tuu sa­mas­sa huo­nees­sa asu­vaan poi­kaan, Evers­tiin (joka ei muu­ten ole oi­ke­as­ti Evers­ti vaan Chip), muu­ta­man huo­neen ja pu­he­lin­ko­pin pääs­sä asu­vaan Alas­kaan (joka ei yl­lä­tys yl­lä­tys ole oi­ke­as­ti ALAS­KA), ve­nä­läi­seen tyt­töön Sa­raan ja ja­pa­ni­lai­seen poi­kaan Ta­ku­miin. Uusi kou­lu tuo mo­nia haas­tei­ta mu­ka­naan; lä­hei­seen jär­veen len­tä­mi­nen kä­det ja ja­lat si­dot­tui­na, ja sii­tä mel­kein seu­raa­va kuo­le­man, on yksi.

Lyl­le­rön har­ras­tuk­siin kuu­luu ih­mis­ten vii­meis­ten sa­no­jen op­pi­mi­nen. Kysy hä­nel­tä kol­man­nen pre­si­den­tin vii­mei­siä sa­no­ja ja saat vas­tauk­sen kah­den mil­li­se­kun­nin pääs­tä. Kui­ten­kin tu­lee het­ki, jol­loin mi­kään ei ole enää niin kuin en­nen; aina ei ole mah­dol­lis­ta joko sa­noa, kuul­la tai kir­ja­ta ylös ih­mis­ten vii­mei­siä sa­no­ja.

Gree­nin kir­joi­tus­tyy­li on re­hel­li­nen ja se on täyn­nä fi­lo­so­fis­ta poh­ti­mis­ta. It­sel­le­ni tuli halu lu­kea kir­ja etu­si­vul­la nä­ky­vän teks­tin myö­tä:

…jos ih­mi­set oli­si­vat sade,
minä oli­sin tih­ku,
ja Alas­ka oli­si ra­ju­myrs­ky.