Klassikoita on kaikkialla.
Emme voi välttyä niiltä mitenkään. Niihin viitataan mainoksissa, tv-ohjelmissa, kirjoissa ja vaikka missä. Yhteiskunta olettaa, että aikuinen ihminen osaa muutaman sitaatin eri maailmankirjallisuuden klassikoista ja näytelmistä. Koulussa useimmat ovat joutuneet tai päässeet- koululaisen mielenkiinnosta riippuen, lukemaan ja näyttelemään klassikoita.
Mikä sitten on klassikko, ja miksi näemme ja kuulemme niitä kaikkialla?
Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittamassa esseessä todetaan klassikon määritelmän olevan ”arvostettu ja esimerkillinen teos, jossa tiivistyy jotain olennaista kulttuurista tai jotain ajatonta ihmisyydestä.” Klassikoksi ei pääse siis mikä vain teos, vaan sen täytyy olla suuren yleisön arvostama ja sen täytyy kestää aikaa ja tulevien sukupolvien tarkastelua. Näin ollen teos, joka kuvaa osuvasti nykyhetken ilmiöitä tai ottaa kantaa paljon tapetilla olleeseen asiaan ei välttämättä yllä klassikoksi, jos mielenkiinto sitä kohtaan ei säily vuosikymmeniä suurena. Klassikoksi pääsee varmimmin luomalla teoksen, joka käsittelee ihmiskuntaa aina vaivaavia ongelmia- tai kiinnostavia asioita. Tällaisia ovat esimerkiksi ihmissuhderistiriidat, raha, sota ja kateus. Suuri osa maailmankirjallisuuden klassikoksi luettavista teoksista käsittelee näitä teemoja.
Kuka tai ketkä nostavat teoksen klassikon asemaan?
Usein ajatellaan, että klassikko syntyy, kun tarpeeksi suuri osa maailman ihmisistä haluaa lukea, nähdä tai kuulla sen. Klassikoita kuitenkin tarjotaan lapsille pienestä lähtien- jo ennen kuin henkilö osaa itse muodostaa mielipiteensä klassikon tärkeydestä ja sen antamasta lisäarvosta hänelle.
Suomalaiset koululaiset oppivat Elias Lönnrotista ja lukevat ala-asteella Kalevalaa heti, kun oppivat lukemaan. Joku muu on siis päättänyt klassikon tärkeydestä heidän puolestaan. Päättäjä ei kuitenkaan ole ollut lapsen opettaja tai esimerkiksi hänen vanhempansa. Päätös on tehty sen perusteella, mitä on totuttu pitämään hyvänä ja lapselle tärkeänä kirjallisuutena. Myös taiteessa toistuu sama kaava. On päätetty, mitkä teokset ovat tärkeitä ja ne samat esitellään jokaiselle lapselle.
Tässä ei välttämättä ole mitään pahaa, sillä jos kansan keskuudessa vallitsee vahva yksimielisyys siitä, mitkä teokset ovat parhaita, ja tärkeimpiä oppia maailman ymmärtämisen kannalta, silloin niihin syventyminen on tietenkin viisasta ja perusteltua.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että uusien teoksien nostaminen klassikoiksi vanhojen rinnalle ja esimerkiksi niiden opettaminen kouluissa olisi tärkeää, sillä silloin tapahtuisi edistystä, sen sijaan, että seuraavat sata sukupolvea opiskelisivat jo luuhun asti kaluttua Kalevalaa.
On myös mielenkiintoista ajatella, voisivatko esimerkiksi jotkin pelit nousta klassikon asemaan tulevaisuudessa. Nekin ovat omalla tavallaan tekijänsä luomia taideteoksia, jotka osallistavat enemmän ihmistä, kuin perinteiset kirjat tai maalaukset. Kuten Jussi Pullinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Seuraava Rokka on pelihahmo”, on täysin realistista kuvitella, että tulevaisuudessa koulussa opitaan Kalevalan ohella jostain klassikon asemaan nousseesta pelistä. Pulliaisen tekstissä nousee myös esiin pelien suuri suosio jo nykyään. Ne ovat todella suosittuja kirjoihin verrattuna varsinkin nuorten keskuudessa. Ne koskettavat ihmisiä aivan kuten taiteen tulisi koskettaa parhaimmillaan ja ne koukuttavat pariinsa suurimman osan 16-64- vuotiaista suomalaisista.
Miksi meille ei siis opeteta jo nyt koulussa Fortnite:sta tai FIFA:sta?
Vastaus piilee siinä, ettei pelejä pidetä yhtä arvokkaina kuin kirjoja tai maalauksia. Ihmiset, jotka päättävät opetussuunnitelmista, tai jonkin asian medianäkyvyydestä, eivät ole vakuuttuneita siitä, tiivistyykö pelissä jotakin olennaista kulttuurista tai ihmisyydestä, kuten klassikolta vaaditaan. Pelejä kuitenkin pelaavat todella monet, joten ehkä pelimaailmaan tiivistyy jotain olennaista kulttuurista. Sinne on esimerkiksi kätevää paeta tosielämän aiheuttamaa stressiä, jota moni potee liikaa. Näin ollen pelit- ainakin ilmiönä, tiivistävät jotain olennaista kulttuuristamme.
Tulevalta klassikolta voidaankin vaatia täysin uudenlaista ajattelutapaa, kun ihmiskunnan tulevaisuuden määrittäviksi teemoiksi nousevat esimerkiksi ilmastonmuutos ja ylikansoittuminen. Tällöin myös erilaiset teokset alkavat kuvaamaan näitä asioita, joiden läpimurtoa kirjallisuuteen on odoteltu jo nyt laihoin tuloksin, kuten Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomien artikkelissaan ”Ilmastonmuutos ui tietokirjallisuuteen hitaasti.”
Lukeminen itsessään on myös haastettuna nykyään ja monet muut asiat, kuten älypuhelimet ja tietokonepelit ovatkin vieneet ihmisten mielenkiinnon pois kirjoista. Lukemista kuvataan vanhanaikaiseksi ja hitaaksi. Miksi lukea, kun tiedon saa kännykällä minuutissa? Tällainen ajattelu vaarantaa kirjoitettujen klassikoiden aseman ja nostaa esille uudenlaisia muotoja tulevaisuuden klassikoille.
Ehkä on hyvä, että tulevaisuudessa klassikoita voi esiintyä myös muissa muodoissa, kuin kirjoitettuna ja maalattuna. Se varmasti nostaa niiden kiinnostusta yleisön silmissä ja klassikot pääsevät siten kehittymään, koska useampi ihminen antaa mielipiteensä niistä.
Jos ihmiset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, mikä on klassikko, tai pitäisikö esimerkiksi jotkin pelit nostaa klassikon asemaan, herää kysymys: Emmekö pääsisi helpommalla kokonaan ilman klassikoita?
Emme välttämättä, sillä klassikot luovat välillemme yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Kun kaikki ihmiset ovat lukeneet saman teoksen, heillä on kokemusmaailmassaan jotain yhteistä. Jos kyseinen teos kertoo tärkeitä asioita maailmasta, ihmiset teoksen luettuaan ja sisäistettyään ymmärtävät asian. Klassikot ovat myös yleensä ansainneet paikkansa klassikkoina, eri ihmisten eri aikoina harrastaman kriittisen arvioinnin kautta, joten ne ovat todellakin tasokkaita ja maailmaa osuvasti kuvastavia teoksia. Klassikot myös yleensä opettavat lukijalle jotain tärkeää, joten niiden tehtävä opettajana on myös merkittävä.
Toisaalta ilman klassikoita ei olisi eripuraa siitä, mikä ylipäätään on klassikko, siitä kuka saa päättää, mikä on klassikko tai väärin ansaittua klassikon asemaa. Jos klassikoita ei olisi ollenkaan, ihmiset saisivat periaatteessa itse, ilman ohjailua muodostaa oman maailmankuvansa, joka voisi poiketa rajustikin vierellä kulkevan maailmankuvasta.
Klassikoiden kautta kasvattamisessa on se ongelma, että meidät kaikki kasvatetaan sen enempää ajattelematta samaan muottiin, tuntemaan samoin samoista asioista ja pitämään samoja asioita oikeina ja toisia väärinä.
Eri kulttuureissa esimerkiksi käsitykset oikeasta ja väärästä poikkeavat paljon ja kulttuurien klassikot ruokkivat omia käsityksiään. Ehkäpä ihminen, joka olisi kokonaan itse muodostanut maailmankuvansa ei sopisi länsimaiseen yhteiskuntaan erilaisuutensa vuoksi lainkaan. Jotkut ovat taas sitä mieltä, että länsimaiset klassikot nimenomaan auttavat kokijaansa oman maailmankuvansa luomisessa tarjoamalla erilaisia näkemyksiä.
Klassikoita käytetään siis monessa tarkoituksessa ja niiden näkyvyys on suurta. On myös monia eri mielipiteitä siitä, mitkä teokset tulisi laskea klassikoiksi. Jo olemassa olevista klassikoista jokaisella on oma mielipiteensä ja ajatuksensa siitä, tuputetaanko niitä liikaa meille. Klassikot siis puhuttavat ja ollaanpa mitä mieltä tahansa kysymyksestä, ovatko klassikot tarpeellisia, yksi asia on varma. Elämme klassikoiden maailmassa.
Non Solum - kesäkuu 201811.4.2018